Tuttu ja turvallinen takapakki tuli kuluvalla
viikolla tutuksi. Viikko alkoi huonosti. Sunnuntai-iltana tunsin jo että
selässä oli pientä kipua, se yltyi maanantaina ja tiistaina. Yksi hyvä juttu on
kuitenkin siinä että säteilyä jalkaan ei ollut, pelkästään kipua selässä. Tämä
tarkoittaa sitä että tilanne ei ole yhtään vakava. Syytä kipeytymiselle en
tiedä, koska en ole rasittanut selkää mitenkään erityisen kovaa. Päätin
kuitenkin jättää lihasharjoituksia tekemättä, lyhentää kävelyitä ja vähentää
istumista. Se tepsi, ja nyt olen suurin piirtein samalla viivalla kuin viikko
sitten. Ensi viikolla on luvassa kaksi fyssarikäyntiä joten toivon että saisin
ottaa askeleen kohti täyttä kuntoutusta uusilla liikkeillä ja suuremmalla
rasituksenmäärällä, mutta maltilla kuitenkin.
Sitä paluuta olisi pikku hiljaa ihan kiva tehdä
koska viime kisoista on jo kulunut aika kauan.
Heitin viimeksi tulosta viime kesän alkupuolella. No, se kausi jäi
sitten yhteen kilpailuun selän vuoksi. Mutta on kulunut vielä pidempi aikaa
siitä kun olin viimeksi kunnossa kisoissa. Se tapahtui 19.6-2012 Nurmijärvellä.
Siitä on jo kulunut 586 päivää eli yli puolitoista vuotta. Silloin heitin
ennätyksen viiden kilon moukarilla (video). Sen jälkeen tekniikkani sekosi täysin, enkä
saanut sitä kuntoon koko kaudella. Sen lisäksi oli pieniä ongelmia oikean
jalan, vasemman polven sekä ylä- ja alaselän kanssa. Ei mitenkään isoja, mutta
kuitenkin pikkuisia vammoja jotka sotkivat harjoittelua. Elikkä loppukausi oli
täysi pannukakku.
Talvi alkoi lupaavasti, mutta ensimmäiset kuukaudet
olivat ensinnäkin kuntoutusta ja paikkojen kuntoon laittamista. Heti kun olin
päässyt kuntoon niin sain ongelmia nivusen ja yläselän kanssa. Niitten kuntoon saaminen
kesti pari kuukautta. Lopputalvesta sain kuitenkin niitä siihen kuntoon että
pystyin harjoittelemaan, mutta se ilo kesti vain vajaan kuukauden ennen kuin
tuli pikkasen ongelmia alaselän kanssa. Ja sillä matkalla olen edelleen…
Yhden asian olen kuitenkin huomannut tämän kuluneen
taapertamisen aikana. Silloin kun vielä heitin aktiivisesti sitä moukaria niin
en mitenkään pitänyt sitä itse suoritusta mitenkään erityisenä. Tai siis en
nauttinut itse heittämisestä vaan heitin koska pidin kilpailemisesta. Mutta ny
kun sitten en saakaan heittää niin huomaa miten paljon kaipaan sitä itse
suoritusta. Kaipaan sitä tunnetta mitä tulee kun saa heiton jotenkuten
onnistumaan ja saa huutaa lekan perään. Olen melkein varma siitä että moukarinheitto
on hauskinta mitä mies voi tehdä housut jalassaan.
Nyt on vaan pakko pitää päätä korkealla ja jatkaa
työtä. Enhän minä ole historian ensimmäinen urheilija jolla on loukkaantumisia,
enkä taatusti ole viimeinenkään. Eteenpäin sanoin mummo lumessa! Vaikeuksien
kautta voittoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti