sunnuntai 24. helmikuuta 2019

PikkuFredun MM-muistelut!


VAROITUS! jutun lopussa kaupallinen yhteistyö...

Hiihdon MM-kisat ovat pyörähtäneet käyntiin Seefeldissä. Olympialasten ja yleisurheilun arvokisojen jälkeen hiihdon MM on minun urheilukuplani ehdotonta aatelia! Edeltävät kisat ovat olleet iso osa lapsuuttani ja tähtihetkiä on useita!

Tässä tekstissä käyn kisa kisalta läpi mitkä hetket ovat jääneet vahvimmin mieleeni! Tarina alkaa Suomen Chicagosta ja vuosi on 2001! Toivotan kaikille nostalgista lukuhetkeä!

Lahti 2001


Ikää on viisi vuotta ja kyseessä on ensimmäinen suurempi urheilutapahtuma mitä muistan. Koko perheen kanssa paikan päällä yhtenä päivänä. Kisat olivat minulle suuri pettymys! Dopingista en muista mitään, mutta mäkikilpailun peruminen oli itkun paikka. Hannawaldin huuto, Malyszin viikset ja suomalaisten hauskat maskit viihdyttivät pientä mäkifania. Mannisen (=Murasen) MM-kulta ei kiinnostanut, vaikka oltiin paikalla. Mäkihyppy oli ainoa laji, mikä merkitsi jotain!

Kisojen ehdoton kohokohta kuitenkin oli, kun käytiin kiipeilemässä takasuoran takana olleissa männyissä. Se oli hauskaa!

Val di Fiemme 2003

Ikää on seitsemän vuotta ja muistot ovat heikot. Norjalaisten megatähti Bente Skari sykähdyttää pientä hiihtofania. Luulen myös, että nämä ovat ne kisat, kun ensimmäisen kerran sisäistän sen, että on olemassa sellainen ilmiö, kuin doping. En vielä oikein tiedä mitä se on, mutta naisten viestin hylkäys tuntuu tyhmältä!

 

Oberstdorf 2005


Minulle välikisat! En tiedä miksi. En muista lähes mitään näistä kisoista. Tätä tekstiä varten pakotin itseni kaivamaan omia muistoja. Pitkän prosessin jälkeen sain esille Hannu Mannisen epäonnistumiset ja Slovenian pirteät otteet mäkihypyssä (mitali joukkuemäestä). Miksi helvetissä muistan Slovenian mäkimenestyksen, enkä esimerkiksi Janne Ahosen maailmanmestaruutta? Olen outo... Anteeksi…

 

Sapporo 2007


Nythän olen jo 11 vuotias. Sprinttipäivänä oltiin kaverin kanssa laskettelemassa Vihdissä. Hän ei oikein ymmärtänyt, miksi minä halusin istua kahviossa katsomassa telkkaria koko ajan. Muutenhan Hannu Mannisen mitalit olivat kohokohta. Vihdoinkin!

Niin ja sitten yksi tuntematon sähäkkä nuori Norjalainan pisti sauvan haarojen väliin ja kaatui hassusti. Jätkästä voi silti ehkä joskus tulla jotain. Nimi taisi olla Northug!

Liberec 2009


Suomalaiset mieshiihtäjät ottavat mitaleita?!! Niitä tulee jopa kolme. Eihän tämä ole mahdollista!?! Suomalainen mieshiihtäjähän ei ole ikinä voittanut yhtään mitään! Senhän kaikki tietää!

Näin jälkeenpäin ajateltuna on aika mielenkiintoista miettiä, minkälaisen mielikuvan minulla oli hiihdosta lapsena. Muistan kuitenkin vaan Lahden jälkeisen ajan. Kaikki kunnia 2000-luvun alun miehille, mutta pidin teitä aikoinaan aika huonoina…

Niin. Ja hyppäsiväthän naisetkin mäkihyppyä näissä kisoissa.

Oslo 2011


Kuulkaashan lapset. Setä kertoo nyt tarinan. Ennen vanhaan kaikilla ei ollut nykyajan älylaitteita ja siksi piti välillä improvisoida. Kun Matti Heikkisen kultahiihto oli alkamassa, niin olin yläkoulun biologian tunnilla. Opettaja kieltäytyi näyttämästä hiihtoa, vaikka pyysin todella kiltisti… Onneksi mukanani oli iPod jotta pystyi kuuntelemaan radiota. Sen välityksellä sitten jännitin kultahiihtoa! Kisan alku bilsan tunnilla ja loppu uimahallin kahvilassa. Tunnelma oli katossa!

Val Di Fiemme 2013


Aika hajuttomat ja mauttomat kisat. Suomi menestyi huonosti, Johaug itki ja Olsson hiihti reippaasti 50km. Mäkikotkat unohtivat siipensä kotiin. Siinä se.

 

Falun 2015


Nämäkin kisat menivät vähän ohi, koska piti puolustaa maatani Dragsvikin sotkussa! Menestyskään ei ollut parhaimmasta päästä. Yksi tilastokummajainen kuitenkin kisoista löytyy. Ainoastaan kaksi Suomalaista onnistui näissä kisoissa nousemaan neljän parhaan joukkoon! Ketkä? Vastaus tekstin lopussa!

 

 

 

Lahti 2017

Edelliset kisat. Paikan päällä katsomassa Pärmäkosken ”varmaa” mitalia 10km perinteisellä ja pakollisella voimistelutunnilla, kun Niskanen hiihti kultaa, joten en nähnyt sitä kilpailua suorana....

Mieleenpainuvin muisto on kuitenkin miesten 50 km kisasta. Olen yksin hippoksen kellarissa heittämässä moukaria. Kisa pyörii kännykällä. Paikalle saapuu vaahtosammuttimen kokoinen futaaja potkimaan palloa.

Poika kysyy ujosti, miten Iivolla ja Samilla menee. Mainitsen, että eivät ole mukana. Aha, sanoo poika, ja lähtee potkimaan palloa. Huudan perään, että Heikkinen taistelee mitalista. Se ei poikaa kiinnosta. Hän on varmaan näissä kisoissa saanut ensimmäisen kosketuksensa maastohiihtoon samalla tavalla, kuin minä sain 2001. Sami ja Iivo ovat tehneet vaikutuksen. Joku tuntematon Heikkinen ei kiinnosta yhtään. Eniten kiinnostaa kuitenkin pallo! Hiihtokulttuuri on kuitenkin siirtynyt seuraavaan sukupolveen!

---

Lopuksi pitää vähän palvella sponsoriani Funraise verkkokauppaa, kun he kerran osittain rahoittavat moukarointiani! Lumet sulaa silmiemme edessä, mutta kai nämä hiihtokelit vielä vähän aikaa pysyvät. 

Eli optiwaxin luitsoteippiä olisi tarjolla! Vilkaiseppa oheista videota, miten se toimii. Teipin ansiosta siis ei tarvitse siklata!



Eli koodilla FRÖBERG saa tulevan viikon ajan luistonauhoja 20% alennuksella. Murtsikkaa, laskettelu ja lautailunauhoja löytyy. Osta pois jos tarvitset, tai muuten vaan haluat tukea moukarointiani. Ainahan se paremmalta näyttää, jos joku näitä koodeja käyttää.

Funraise verkkokauppa: https://funraise.fi/fi/tuotteet/hiihto/suksivoiteet-luistonauhat

Niin ja lopuksi. Falunin MM-kisoissa Ilkka Herola ja Jim Härtull olivat pariviestissä sijalla neljä. Ei mitään Jimiltä pois, mutta tämä oli kyllä kaikkien aikojen venyminen!

maanantai 18. helmikuuta 2019

Olisiko pitänyt mennä urheilulukioon?


Lukiolaiset ovat olleet aktiivisesti esillä viime päivinä. Kampaamoja ja kadunsiivousfirmoja ollaan työllistetty oikein urakalla, kun nämä nuoruuden haudalla oleskelevat lapsukaiset juhlivat itsensä uutiskynnyksen yli penkkareiden ja vanhojen tanssien merkeissä.

Kun vanhat lähtevät, niin pitää ottaa uusia muksuja tilalle. ABI:t lähtivät merelle karkuun oksentamaan, joten nyt pitää nostaa uusia kykyjä yläasteelta. Sattuipa sopivasti, että lukion yhteishaku alkaa huomenna!
Tästähän kaverit lähtivät merelle ryyppäämään ja itse lähdin kotiin kuntouttamaan selkää ja katsomaan Olympialaisia!

Mutta mihin kannattaa urheilijan alkuna hakea, jos lukio kiinnostaa? Tarjollahan olisi urheilulukio, tai normaali lukio. Onhan noita välimuotojakin, mutta tämän tekstin yksinkertaisuuden nimissä pysytään ääripäissä!

Itsehän oleskelin lukiovuoteni Kyrkslätt Gymnasiumissa. Se oli hieno koulu, missä oli mukavat opettajat ja hyviä kanssaopiskelijoita! Tai näin meille ainakin hoettiin… Oikeastihan lukio on yksi suomen heikoimmista, jos arvosanoja katsoo.

Itse viihdyin kuitenkin todella hyvin lukiossa. Tai oikeastaan luulen, että viihdyin. Näin jälkeenpäin ajateltuna en muista paljon lukiovuosistani, koska minulle se oli tyhjänpäiväistä odottelua siitä, että ikää tulisi kolme vuotta lisää. Tyhjänpäiväisen odottelun keskellä pitää kuitenkin oikeasti painottaa, että pidin sekä opettajista, että kavereista! Olihan se loppupeleissä mukavaa odottelua!

Kyllähän minä jotain opiskelin ja valkolakin sain keväällä 2014. Siinä vaiheessa vasta tajusin, että olin yliopistoa ajatellen ottanut täysin vääriä kursseja, joten palasin vielä seuraavana syksynä koulunpenkille opiskelemaan vähän lisää.
 
Tässä olin varmaan oppinut jotain tärkeää! En vaan muista mitä..
Itse valitsin kotipaikkakunnan normaalin lukioin urheilulukion sijaan sen kätevyyden vuoksi. Luulin silloin, että se olisi paras ratkaisu urheilu urani ajatellen. Valmentaja oli lähellä ja vanhempien luona asuminen on suhteellisen edullinen vaihtoehto. Mäkelänrinne tai Vöyri olisi poistanut näitä kahta seikkaa ja siksi päädyin normaaliin lukioon.

Valintana se ei ollut toivoton. Normaalissakin lukiossa voi panostaa urheiluun, eikä se koulun tuottama kuorma ole ongelma, jos et itse tee siitä ongelmaa. Jokaisesta kurssista ei ole pakko saada kymppiä ja lukiota voi hyvin käydä neljään vuoteen. Jokainen pääsee silti hautaan jossain vaiheessa. Sinne ei ole vielä lukiossa mikään kiire! Nykyään valitsisin kuitenkin toisin. Kerron miksi!

Normaalin lukiokäynnin ympärille voi itse rakentaa tarvittavat tukipalvelut (olosuhteet, valmentajat, fyssarit yms.). Siihen ei urheilulukiota tarvita! Mutta nyt liikuntatieteellisessä tiedekunnassa olen huomannut, mitä normaalista lukiosta puuttui. Urheilun ymmärrys!

Tämä on pieni, mutta tärkeä yksityiskohta. Liikunnalla ympärilläni ovat ihmisiä, jotka joko urheilevat itse, tai ainakin ymmärtävät urheilua. Tämä luo vahvan tunteen siitä, että kuulut joukkoon. Urheilijan identiteetti on kuitenkin niin vahva, että jos sitä ei löydy sinun ympäriltäsi saattaa tulla ulkopuolisuuden tunne. Siksi suosittelisin urheilulukiota!

Hae mihin haet. Tärkein on, että järjestät hyvät harjoitusmahdollisuudet itsellesi, missä on mahdollista kehittyä urheilijana. Tämä siis, jos olet urheilija. Muuten harjoitusolosuhteiden järjestäminen olisi vähän hölmöä.

Uskon kuitenkin, että lukiovuosista tulee vähän mukavimmat, jos valitset urheilulukion! Eli nuorena urheilijana kannattaa pitää se vaihtoehtona!

---

Omasta tilanteesta ei ole paljon kerrottavaa. SI-nivelkipuilun jälkeen onnistuin hankkimaan vatsataudin ja flunssan samaan aikaan. Muutama viikko on nyt mennyt päin helvettiä, ja vitutus on sopivalla tasolla. Ei kai siinä. Kun itse sössii pitää itse korjata tilanne. Eiköhän tämä toivoton juna palaa pikkuhiljaa raiteilleen. Kesään on vielä pitkä aika!

tiistai 5. helmikuuta 2019

Kroonisesti vammainen!


Keskiviikkona 23. tammikuuta julkaisin seuraavan twiitin:




Vielä ehtii sössii… Huvittavaa… En sitä silloin tiennyt, mutta päivää ennen twiittiä olin jo sössinyt! Se tulikin sitten selväksi muutama päivä myöhemmin aika kivuliaalla tavalla.


Tämän tekstin ideana on avata, miten urheileminen kroonisen vamman (tjsp?) kanssa onnistuu. Me urheilijat harvoin kerromme, mitä meille oikeasti kuuluu. Etenkin vammojen peittely tai vähättely on yleistä. Joko valehtelemme, tai sitten peitämme puolet totuudesta. Meidän tehtävämme on suorittaa, eikä valittaa! Uskon kuitenkin, että todella monella urheilijalla on joku vaiva, joka haittaa urheilemista jollain tasolla. Siksi ajattelin vähän avata omaa tilannetta, jotta tavallinen tallaaja saisi jonkun kuvan kansallisen tason puuhastelijan arjesta!


Minua on siis monta vuotta haitannut lantiorenkaan liikkuvuusongelma! Tämän seurauksena SI-nivel kipeytyy välillä todella pahasti. Oireeni ovat todella yleisiä etenkin raskaana olevien naisten keskuudessa, joten ne varmaan osaavat samaistua minun tilanteeseeni. Itse en kuitenkaan usko olevani raskaana (vaikka tasa-arvoteko olisikin), joten joudun tyytymään pelkkään kipuun.

SI-nivel punaisella (askelterveyteen.com)

SI-nivelkipu on sillä tavalla harmittava, että se on aika pirun kivuliasta. Sitä on vaikea selittää, jos ei ole itse kokenut sitä, mutta se on vähän kuin, että tökkäisi puukon syvälle pakaraan ja vihannesveitsen takareiteen (säteilykipu). Eri ihmiset toki nauttivat eri asioista, mutta voin rehellisesti myöntää, että itse en nauti SI-nivelkivusta.


Oman tilanteeni takia pitää suunnitella sekä treenejä, että muuta elämää todella tarkasti. Kroppani on nimittäin vähän liiankin herkkä. Pienikin virhearvio tai ylirasitus voi johtaa ikäviin kiputiloihin. Matkustus, urheiluhöntsä kavereiden kanssa, ”oikeiden töiden” tekeminen, liikunnanopettajan opinnot yms. ovat kaikki riskejä, joiden seurauksena selkä voi kipeytyä.


Vastapainona kroppa välillä kestää todella kovaa treeniä ja se tästä tekeekin mielenkiintoisen. Tammikuu meni todella hyvin ja sekä heitto, että puntti meni eteenpäin. Pikkuhiljaa halusin kuitenkin lisätä vähän iskutusta hyppyjen muodossa, jotta saisin vähän terävyyttä jalkoihin. Tässä tullaankin siihen alussa mainittuun sössimiseen…


Tiesin, että kauden ensimmäinen pompputreeni pitää olla todella kevyt. Se sisälsi kevyitä ja lyhyitä pomppuja pehmeällä alustalla. Sen lisäksi vedin kolme kiihdytyshölkkää (ei pysty edes kutsumaan juoksuksi) ja kävelin vähän aitoja yms. Treeni kesti alle tunnin. Muutama päivä myöhemmin SI-nivel oli niin kipeä, että en meinannut päästä sängystä ylös.


Tällä kertaa kevyt, mutta uusi rasite oli liian kova ja se veti lantion aika mukavasti jumiin. Liike on kuitenkin lääke, joten yritin kipujen ollessa pahimmillaan lähteä kävellen opiskelijaravintolaan syömään kavereiden kanssa. Siitä tulikin ajallisesti pitkä lenkki, koska matka yhteen suuntaan kesti 25 minuuttia. Matkaa oli 750m. Lujempaa en vaan päässyt, koska puukko ja vihannesveitsi roikku perseessä. Tasan viikko tästä, niin tein elämäni kovimman MaVe treenin kivuttomasti!


Tässäpä tulee tämän tarinan opetus! Urheilu on hullujen hommaa. Mutta sen lisäksi tämä tarina opettaa sen, että urheilijan on pakko oppia tuntemaan omaa kehoaan. Olen jutellut kymmenien asiantuntijoiden kanssa, lukenut paljon (mutta ei liikaa), tutkinut ja pohdiskellut. Joka takapakista olen ottanut oppia ja vuosien varrella olen saanut aika hyvän ymmärryksen siitä, miten kroppani toimii. Ymmärrys ei ole vieläkään tasolla, missä haluaisin sen olevan, mutta se on kuitenkin jo tällä kaudella kantanut hedelmää!


SI-nivel kipeytyy nykyään yhä harvemmin ja jaksot ovat lyhyempiä. Tämä oli vasta neljäs kerta, kun nivel kipeytyi tämän harjoituskauden aikana ja vasta ensimmäinen kerta, joka pakotti muutaman päivän treenitaukoon!


Vuosien varrella olen kehittänyt jumppaohjelman, joka poistaa kivut, silloin kun ne iskevät. Minulla on nykyään tukivyö, joka mahdollistaa heittämisen myös silloin, kun kivut yltyvät todella pahoiksi. Tiedän mitä kipulääkkeitä kannattaa syödä. Treenejä suunnitellaan niin, että jatkossa kipujaksoja olisi entistä harvemmin ja ehkä joskus pääsisin niistä kokonaan eroon!


Tällä matkalla tärkeimmät tyypit ovat luonnollisesti perhe ja valmentaja. Erityismaininta kuitenkin kuuluu fysioterapeuteille, joita ilman tästä urheilemisesta ei tulisi mitään. Jyväskylän päässä häärää Marko Rossi ja käydessäni porukoiden luona apua antaa Maria Söderholm. Näiden kahden sankarin antama apu on kullan arvoista ja välillä oikein mykistyy siitä, millä tavalla ne ovat valmiita auttamaan tällaista toivotonta ja vammaista moukaristia! Kiitän!


Seuraavaa sössimistä odotellessa…


Eteenpäin!