maanantai 14. tammikuuta 2019

SFI vs. SUL!


Vuosi 2019 alkoi minun osaltani kahdella harjoitusleirillä.


Ensimmäinen oli SFI:n (ruotsinkielisten seurojen liitto) järjestämä halipusi 7-tusanleiri Kuortaneella, missä suomenruotsalaiset urheilijat kerääntyvät treenaamaan mahtavassa yhteishengessä, koska suomenruotsalaiset nyt vaan ovat paljon parempia ihmisiä. Leirin jälkeen kaikki osallistujat kerääntyivät isoon piiriin ja siinä laulettiin hejdå-laulu, jonka jälkeen käveltiin käsi kädessä kotiin.



Toinen leiri oli sitten SUL järjestämä maajoukkueleiri Pajulahdessa. Leiri oli kaikin puolin ankea. Kukaan ei puhunut sanaakaan ja koko viikonloppuna vaan tuijoteltiin omia varpaitamme. Jokainen osallistuja nukkui yksin omassa huoneessaan, eikä edes käyty syömässä yhdessä! Leirin jälkeen kaikki osallistujat lähtivät kiroillen yksin metsään.


Tervejärkinen lukija varmaan ymmärtää, että tämä aloitus on pahasti virheellinen, eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Totuus on kuitenkin se, että SFI pärjää yllättävän hyvin omaan kokonsa nähden esimerkiksi Kalevan Kisoissa. Aika ajoin väitetään, että syy tähän on SFI:n hyvä yhteishenki. Minä väitän, että tämä selitys ei kestä tarkempaa tarkastelua.

Sami Itani Västra Nyland 28.11.2018

Jopa SUL:in uusi puheenjohtaja innostui hehkuttamaan SFI:n hienoa yhteishenkeä ruotsinkieliselle medialle. Enkä tosiaan kiistä yhteishengen olemassaoloa. Ongelma vaan on se, että tämän hehkuttaminen käänteisesti viittaisi siihen, että SUL leireillä olisi huono yhteishenki, mutta tämä ei ole mielestäni totta! Ainakin moukaristien keskuudessa on pirun hyvä yhteishenki ja se onkin syy, miksi leireillä on mukava käydä!


Sen sijaan, että selitellään SFI:n tehokkuutta yhteishengellä voidaan katsoa, mitä oikeasti tehdään. Minä sanoisin, että syy menestymiseen on laadukas toiminta. Yhteishenki on sitten laadukkaan toiminnan sivutuote! Siksi kerronkin seuraavassa miksi luulen, että SFI on tuloksellisesti niin hyvä. Muistutan, että tämä on yksinkertaisen moukaristin mielipide!


Osaaminen!


Tämähän on se tärkein. Pitää tietää mitä tekee! SFI leirien valmentajat ovat urheilullisesti kokeneita ja siksi myös lajitietämys on korkealla tasolla. Leireillä pyörii runsaasti entisaikojen kotimaan huippuja, jotka sitten jakavat tietonsa eteenpäin nuorille urheilijoille! Tiedon jakaminen on tärkeää.


SFI-leiri on Instituutio!


Ensimmäinen SFI-leiri Kuortaneella järjestettiin 1985 eli 34 vuotta sitten. Maailma ympärillä on muuttunut aika rajusti, mutta SFI leiritykset pysyy! Tämä jatkuvuus on tehnyt leirityksistä ilmiön. Muistan, kun pikkumoukaristina ensin kuulin leireistä. Sitten vanhempi sisko pääsi leireille ja sitten viimein syksyllä 2010 pääsin 15 vuotiaana ensimmäisen kerran itse leirille. Leirien pysyvyys nostaa niiden arvoa!


Muuttumattomuus!


SFI-leireihin voi aina luottaa. Leirejä on joka vuosi yhtä monta ja niitä järjestetään joka vuosi samoissa paikoissa samoihin aikoihin. Kolme leiriä Kuortaneella ja yksi ulkomaanleiri Portugalissa. Leirien sisältö toki kehittyy vuosi vuodelta, mutta runko pysyy. Tämä jatkuvuus on urheilussa tärkeää, kun ei muuteta järjestelmää joka vuosi ja kaikki tietävät missä mennään. Tämä esimerkiksi helpottaa harjoituskauden suunnittelua.


Kaikki mukaan!


SFI:n järjestelmä on oikeastaan todella tehoton. Harjoitusrinkiin pääsee A-luokan tuloksella (17v sarjasta ylöspäin). Leirit ovat siis todellakin matalan kynnyksen toimintaa ja lähes kaikki säännöllisesti treenaavat harrastajat pääsevät mukaan. Leirityksestä on myös lähes mahdotonta tippua pois, jos ei kokonaan lopeta harrastusta. Tämä tarkoittaa, että suurin osa leirityksellä olevista eivät ikinä saavuta yhtään mitään, mutta samalla yksikään lupaava urheilija ei jää ulkopuolelle! Tämä seikka luo myös turvallisuuden tunteen urheilijoiden keskuudessa, kun tietää, että järjestelmästä ei voi tippua pois.


Aloittelija ja esikuva!


Leireillä on tosiaan menoa ja meininkiä ja välillä on ahdastakin. Mukana on ujoja ensikertalaisia ja kansallisia tähtiä! Etenkin nuorena oli merkittävää, kun treenasi samaan aikaan kotimaan huippujen vieressä. Se antoi lisämotivaatiota omaankin tekemiseen. Enäähän en itse välitä tästä, mutta ehkä muutaman vuoden päästä voin olla se urheilija, joka inspiroi nuorta ensikertalaista!

Pajulahden leiriporukka! - Kuva: Kalle Lehmusvuori

Yhteenvetona voi todeta, että kummatkin leirit olivat pirun mukavia. Pääsi hengailemaan kavereiden kanssa ja treenaamaan hyvin ja laadukkaasti. Sisällöltään leirit olivat lähes identtiset. SFI:n järjestelmä kuitenkin murskaa SUL:in järjestelmä pitkäjänteisyydessä ja turvallisuudessa. Maajoukkuetouhuissa on vuodesta toiseen pientä epävarmuutta siitä, kuka mahtuu mukaan ja kuka ei. Missä leirit ovat ja milloin niitä järjestetään. Kuka niistä maksaa jne.


En sano, että SUL pitäisi kopioida SFI leirijärjestelmää. Se ei välttämättä edes onnistu. Mutta mielestäni yhteishengen liiallisessa korostamisessa mennään pahasti perse edellä puuhun. Kaikki lähtee perusasioista ja kovasta laadukkaasta treenistä. Jos tämä toimii, niin jengi tulee myös toimeen keskenään ja yhteishenki on hyvä. Mutta jos ei perustoiminta ole tehokasta on mielestäni tehotonta lähteä yhteishengen kautta muuttamaan sitä.


Eipäs minulla muuta tähän hätään. Kommentteja puolesta ja vastaan saa jättää alla olevaan kommentointikenttään. Saa sinne jättää muitakin terveisiä, kuhan vaan muistatte noudattaa Suomen lakia.


Eteenpäin!

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

PikkuFredun seikkailut - Ensimmäinen kilpailu!


HUOMIO! Tekstin lopussa löydät alennuskoodin, jolla voit saada maastohiihtosuksia halvemmalla! Hyppää siis suoraan loppuun, jos minun tekstini ei kiinnosta. Saat toki lukea koko tarinan, jos haluat.

Jokaisella tarinalla on alku ja loppu. Itse en ole vielä suunnitellut oman uran lopettamista, mutta tämä onkin tarina siitä, mistä kaikki alkoi! Kyseinen tapahtuma on jostain kumman syystä jäänyt unholaan, eikä kukaan oikein edes puhu siitä enää. Tähän tulee nyt muutos! Tässä tekstissä nimittäin kerron, mistä kaikki alkoi! Tämä on tarina minun ensimmäisestä kilpailustani!



Joudutaan menemään ajassa taaksepäin vajaat parikymmentä vuotta. Vuosi on 2001 ja lajina maastohiihto. Kisajärjestäjänä toimii Friggesby Lekis, joka oli minun päiväkotini. Tähän aikaan olin viisi vuotias, joten pahoittelen, jos en muista ihan kaikkea. Silti on jännää, miten tarkasti muistan tämän tapahtuman. Kai se oli suuri hetki PikkuFredulle, kun ”oikeasti” pääsi kilpailemaan. Olen kuitenkin jostain syystä aina ollut kilpailuhenkinen.


Helsingin eteläpuolella hiihdettiin kilpaa!
 
Zoomailua!
Kilpailu käytiin, päiväkodin lähistöllä olevalla pellolla. Latu oli pitkä ja haastava. Veikkaisin, että kokonaismatkaa tuli 100-200 metriä ja 90 asteen mutkia oli jopa kolme. Korkeuseroa ei tainut olla ollenkaan, mitä sinänsä hyvää, koska sen ajan viisivuotiaat olivat jo aikamoista pullamössökansaa. Olisi varmaan tullut hirveästi keskeytyksiä, jos olisi ollut metrin tai kaksi korkeuseroa. Tarkkana piti kuitenkin olla, että sukset ei menisi ristiin, koska latu ei ollut latukonetta nähnytkään.


Vasemmalla näkyy päiväkoti. Keltaisella piirsin radan niin kuin minä sen muistan. Kaikin puolin haastava rata!

Oma suoritus oli kohtalaisen hyvä. Lähdin päättäväisesti matkaan ja yritin tehdä omaa hiihtoa! Tai noh... Oikeistaan muistan kisasta todella vähän. Luulen, että en kaatunut kertaakaan, mutta siitäkään en ole varma. Voihan se olla, että aivot poistaisivat niin traumaattisen muiston, jotta tarina olisi parempi. Oli miten oli, niin maaliin tulin ja hengissä selvisin. Ja viisivuotiaalle oli luonnollisesti todella tärkeää, että nousun jopa palkintopallille! Voittoa ei kuitenkaan irronnut, vaan palkinnoksi jäi ensimmäisen häviäjän mitali, eli hopeaa.


Hoppee on häppee... Mutta aikoinaan olin todella ylpeä kuvassa olevasta paperinpalasesta!

Tämä oli vielä hienoa aikaa, kun lapset saivat kilpailla. En tiedä, miten nykyään toimitaan päiväkodeissa, mutta ainakin minun pedagogisissa opinnoissa olen saanut sellaisen kuvan, että kilpaileminen olisi huono juttu. En itse ymmärrä miksi.


Palkintojenjakoseremonia juhlistettiin päiväkodin kokoontumispaikassa. En nyt tähän hätään muista, jos sillä paikalla oli joku nimi, mutta siinä aina välillä istuttiin piirissä, kun oli lukuhetki, tai muuten vaan käytiin läpi päivä. Eniveis! Suuren päivän kunniaksi penkeistä tehtiin palkintopalli ja lastentarhanopettaja oli tehnyt pahviset mitalit! Oli suuri hetki, kun itse sai nousta kakkospallille koko päiväkodin edessä!


En tähän hätään ole ihan varma siitä kuka voitti ja kuka oli kolmas. Sellainen muistikuva olisi, että jompikumpi sijoista jaettiin. Voisin jopa väittää, että kahdelle hiihtäjälle jaettiin kultamitalit, mitä olisi selkeä protestin paikka, koska silloinhan minun olisi pitänyt olla pronssilla. Viisivuotiaana en toki oikein osannut koko maastohiihdon sääntökirjaa ja luulenpa, että nyt olisi vähän myöhäistä tehdä protesti!


Sitäkään en muista, jos kaikille jaettiin joku palkinto, tai jos vaan palkintopallille nousseet sai mitalin. Uskaltaisin väittää, että ainoastaan kolme parasta palkittiin, mutta voi olla, että muistan väärin. Silloin oma palkinto oli nimittäin niin tärkeä, että en välittänyt siitä, mitä tapahtui minua huonommille urheilijanaluille. Silloin ei mitkään Nuori Suomi henkiset säälipalkinnot kiinnostaneet, eivätkä muuten kiinnosta vieläkään!


Kokonaisuudessaan muistan elämäni ensimmäistä kilpailuani mukavana kokemuksena. Siitä se ura kehittyi paikallisen hiihtoseuran mestaruuskisoihin ja yleisurheilun Hippokisoihin. Nämä ovat kuitenkin itsenäisiä tarinoita, joihin ehkä joskus palaan. Tarina siitä, miten PikkuFredun urheilu-ura alkoi, on kuitenkin nyt kerrottu. Kiitos ja anteeksi!


---


Omasta nykytilanteesta voin kertoa sen verran, että tilanne on vieläkin hyvä. Eihän urheilu ikinä kivutonta ole, mutta aika hyvin olen pystynyt toteuttaa omia suunnitelmia! Tämän vuoden kaksi ensimmäistä viikonloppua vietän leireillä. Tänään lähden Kuortaneelle ja ensi viikolla Pajulahteen. Vielä uskallan unelmoida hyvästä kesästä. Yritän olla sössimättä!

P.S. MAASTOHIIHTOSUKSI - KAMPANJA!

Nyt olisikin kuivan mainospuheen aika! Tällä viikolla tarjoan yhteistyössä Funraise.fi kanssa maastohiihtosuksia alennettuun hintaan. Kyseessä on "Karhu Skin Pro 20 karvapohjasukset"!

Jos haluat voidella suksia tuntikaupalla ennen lenkille lähtöä, niin tämä suksi EI SOVI sinulle, koska näitä ei nimittäin tarvitse pitovoidella! Jos sen sijaan haluat lähteä suoraan lenkille, niin tämä on ihan ok suksi aktiiviliikkujalle!

Suksi on jo entuudestaan tarjouksessa, mutta koodilla FRÖBERG saat vielä 10% alennuksen jo alennetusta hinnasta. Vilkaisehan kapuloita linkin kautta, jos kiinnostaa!

Hinta (Sukset + siteet)
Suositushinta: 408,90€
Entinen tarjoushinta: 329€

KAMPANJA: 296,10€ !

Sukset: https://funraise.fi/fi/tuote/K20677/karhu-skin-pro-20-karvapohjasukset-tarjous

KOODI: FRÖBERG (10% alennus)

Kampanja päättyy: 6.1.2018 klo. 23:59


lauantai 22. joulukuuta 2018

Moukarimarsalkka!


Päivälleen viisi vuotta sitten makasin sängyssäni läppäri sylissä. Edellinen kesä oli jäänyt väliin välilevynpullistuman vuoksi ja viime viikkoina selkä oli ollut helvetin kipeä ja yleisesti ottaen vaan vitutti. Syksyn ainoa ilonaihe oli Koji Murofushin tähdittämä moukariseminaari, jonka jälkeen selkä olikin entistä kipeämpi…


Vitutushuuruissa teinkin kohtalokkaan päätöksen. Menin nettiin tutkimaan, miten tehdään oma blogi! Hetkeä myöhemmin se olikin jo avattu. Minusta oli tullut bloggaaja! "www.moukarimarsalkka.wordpress.com" oli nähnyt päivänvalon! Ja muutama minuutti myöhemmin poistin sen blogin…


Kyllähän siinä niin kävi, että meni pupu pöksyyn ja tuli löysät housuun samaan aikaan (sori pupu…). Eihän nyt mitaliton ja menestyksetön selkävammainen wannabe urheilijan alku voi kutsua itseään moukarimarsalkaksi… Ei vaan kerta kaikkeaan ollut pokkaa siihen, vaikka se kova nimi olisi ollutkin! Avasin sitten heti perään toisen blogin ja sitä olenkin päivitellyt todella epäsäännöllisesti viiden vuoden ajan! Synttärionnitteluja siis!

 
Toinen on historian siistein moukaristi ja toisella ei ollut (vielä 2013) reisilihaksia... Kumpi on kumpi? Kuva: Mikael Kullberg
Miksi kirjoitan?


En keksi yksittäistä syytä, miksi aloitin bloggaamisen. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja aikoinaan haaveilin jopa urheilutoimittajan ammatista. Urheilu on kuitenkin tarinoiden kertomista. Mutta kukaan ei kerro minun tasoisten urheilijoiden tarinaa. Ajattelin siis, että kerron sen itse. Se on sitten jokaisen yksilön päätettävissä, jos tämä tarina kiinnostaa, mutta se on ainakin tarjolla!


Onhan blogi myös motivaationlähde. Minun mielestäni tavoite ei ole tavoite, jos sitä ei sanota ääneen. Siinä blogi on kätevä työkalu. Asetan tavoitteen ja kerron sen täällä! Sen jälkeen on pakko saavuttaa tavoite, koska muuten nolottaa. Ulkopuolinen paine on erinomainen motivaationlähde niin selkävammoissa, kuin myös tulosten metsästyksessäkin!


Niin… Sitten kai on pakko myös myöntää, että itsekeskeisenä paskiaisena tykkään, kun joku huomaa minun touhujani. Onnittelu, tai pelkkä maininta jostain saavutuksesta tuntuu hyvältä. Mutta sehän sosiaalisen median tarkoituskin onkin. Oman egon vahvistamista!


Mistä kirjoitan?


Tämähän on itsestäänselvyys. Minähän kirjoitan moukarinheitosta ja omasta urheilemisesta. Aluksi tosin ajattelin, että minusta tulisi kaikkitietävä guru, joka kommentoisi kaikkea! Jossain vaiheessa ihminen kuitenkin tajuaa, että mielipide ja osaaminen on eri asioita… Pyrin siis pysymään oman alani puitteissa, vaikka välillä sekin lipsuu…


Alkuaikojen tekstejä en kehtaa edes enää lukea. Siinä esitinkin mielipiteitä, mitä en varmana enää allekirjoita… En kuitenkaan halua poistaa niitä. Kai se on jonkinlainen todiste minun kehityksestä ihmisenä? Tai sitten ei… En kuitenkaan suosittele niiden lukemista!


Millä kielellä kirjoitan?


Minähän yritän kirjoittaa suomeksi. Te lukijat saatte päättää, miten hyvin onnistun siinä… Umpihurrina ruotsin kieli toki olisi ollut luontevampi valinta, etenkin siksi, että suomenkieleni ei ollut kovin vahva vielä 2013. Halusin kuitenkin Suomalaisena moukaristina kirjoittaa Suomalaiselle yleisölle ja koska tämän valtakunnan kieliopetus on täysi farssi, niin pitää käyttää toista kotimaista bloggaamiseen. Pahoittelen silti vieläkin mahdollisia kirjoitusvirheitä. Valituksia voi kirjoittaa alla olevaan kommenttikenttään… Mielellään ruotsiksi, niin ehkä ymmärrän mistä valitatte 😉!


Moukarimarsalkka!


Niin… Mistä se moukarimarsalkka tulee? Lempinimi ei ole minun keksimä, vaan syyllinen on yhden paikallislehden urheilutoimittaja. Joskus vuosia sitten hän kutsui minua jutussaan Siuntion Moukarimarsalkaksi! Pakko myöntää, että tykkään nimestä. Siinä on todellista arvokkuutta.


Sen nimen arvokas kantaminen vaatii toki vielä reilusti lisämetrejä ja saavutuksia. Niitä on onneksi mahdollisesti myös tulossa. Syksyn harjoittelu meni hyvin ja joulun jälkeen siirrytään seuraavaan harjoitteluvaiheeseen. Pitkät jumppailusarjat jätetään taakse ja nyt pitäisi hakea vähän voimaa. Ehkä se on mahdollista? Yritän onnistua!


Muistakaa syödä tarpeeksi jouluruokaa! Joulukinkku on oma lemppari!


Sopivan kivutonta joulua kaikille!


Eteenpäin!