keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Tulevaisuutta kohti



Moukarikesä on alkanut vauhdikkaasti kotimaassa, mutta itse en ole vielä kilpaillut kertaakaan. Tähän löytyy, valitettava, syy.  Meinasin tässä tekstissä vähän avata nykytilannettani ja miten olen ajatellut jatkaa tulevina vuosina.
Harjoituskausi oli jälleen kerran täydellinen fiasko. Se on myös syy miksi en ole kilpaillut vielä. Tammikuun alussa astuin puolustusvoimien palvelukseen suorittamaan asevelvollisuuttani Dragsvikin varuskunnassa. Siihen asti harjoittelu oli sujunut nousujohteisesti ja kaikki näytti hyvältä. Olin tietoinen siitä että armeija aika ei ehkä olisi optimaalinen harjoittelun kannalta, mutta uskoin kuitenkin että pystyisin harjoittelemaan tarpeeksi hyvin kesää varten.
Väärässä olin… Vaikeudet alkoivat jo puolen kuukauden jälkeen. Uusi elinympäristö ja uudet rutiinit sotkivat omaa selkähoitorutiiniani.. Selkä oli, ja on vieläkin, siinä kunnossa että se vaatii jokailtaista hoitoa jotta se pysyisi kurissa ja siedettävänä. Tästä tavasta suistuminen johtaa usein turhiin kiputiloihin. Tämänn minä sain armeijassa kokea kantapään kautta..
Pikkuhiljaa selkä alkoi kipeytymään, enkä saanut sitä millään kuriin. Pahimmillaan selkä kipeytyi niin pahasti että en edes päässyt sängystä ylös ilman kolmiolääkkeitä.. Yritä siinä sitten puolustaa maata, puhumattakaan heittää moukaria.. Pikkuhiljaa sain selän kuitenkin rauhoittumaan fyssareiden avulla ja kesän alkaessa pystyin jo heittämään. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.  Unelma hyvästä kunnosta oli hukkunut vesijuoksualtaassa..
Ainoa hyvä puoli selkäongelmien kanssa oli se että niiden ansiosta minut laitettiin 165päivän palvelukseen, mitä tarkoittaa sitä että armeija on jo hoidettu alta pois ja syksyllä voin harjoitella häiriöittä!
Ja sitten vähän siitä nykytilanteestani. Olen siis 20 vuotias ja heitän vähän päälle 50m. Siinä on reilut 30m maailman huipulle. Tämä tosiasia on aika synkkä. En kuitenkaan meinannut masentua, koska tiedän miksi moukari ei lennä pidemmälle, ja luulen tietäväni että se tulee lentämään paljonkin pidemmälle tulevaisuudessa.
Isoisäni kysyi kerran, kun olin alle kouluikäinen, mitä minusta tulee isona. Silloin vastasin, tarinan mukaan, että minusta tulee maailmanmestari. Silloin ei ollut vielä laji tiedossa mutta olin varma että minusta tulisi jonain päivänä maailmanmestari!! Tänään asiat ovat pikkasen muuttuneet. Nyt tiedän, sata varmasti, että lajini on moukarinheitto! Mutta siitä, että minusta tulee maailmanmestari, en ole enää niin varma.. Mutta meinasin ainakin yrittää!
Yleisurheilu on siitä hieno laji että kaikki eivät edes voi päästä huipulle. Kaikille annetaan syntyessä geneettinen kokonaisuus jonka jokainen sitten saa itse jalostaa haluamallaan tavalla. Joku on lahjakas, joku ei. Joku tekee maailmanennätyksen ja joku ei koskaan edes pääse piirimestaruuskisojen palkintopallille. Itse olen todella kiinnostunut siitä miten korkealle voin päästä omilla geeneilläni, ja siitä meinasin ottaa selvää tulevina vuosina.
Voin ihan hyvin elää sen kanssa jos en koskaan menesty urheilussa niin kauan kun olen yrittänyt. Mutta jos en yritä nyt, niin se tulee harmittamaan loppuelämäni. Työnteko jatkuu. Tähtäimenä isoisälleni lupaamani maailmanmestaruus!
Lähitulevaisuuden suunnitelma on nyt se että tuleva talvi menee täysin moukarinheiton ehdoilla. En lähde opiskelemaan, sen ehtii tehdä myöhemminkin, jos tästä touhusta ei tule mitään. Tulevana talvena haluan ainoastaan että tunnelin päässä syttyisi edes pieni valo kolmen vuoden loukkaantumiskierteen jälkeen. Olen menettänyt kolme todella tärkeää vuotta nuoruudestani loukkaantumisten takia. En meinannut hosua, ja ottaa kaiken kiinni yhden talven aikana, mutta luulen että nyt pitää keskittyä täysillä moukariin jos joskus haluaisin menestyä lajissa!  
Kilpailukauden avaan tulevana sunnuntaina. En tule heittämään pitkälle, mutta menen tekemään tuloksen koska se on niin saakelin hauskaa!!