tiistai 15. syyskuuta 2015

Viisikymmentäseitsemän



Kuusitoistavuotiaana moukarointi oli helppoa. Luulin osaavani tekniikkaa. Luulin tietäväni harjoittelemisesta jotain. Luulin että nousukiito jatkuisi monta vuotta eteenpäin.
Kuusitoistavuotiaana heitin tuloksen 65,92m. Se oli, ja on hyvä tulos sen ikäiselle.
Kuusitoistavuotiaana pääsin nuorten maajoukkuerinkiin. Luulin että tästä ei oikeat edustustehtävät enää ole kaukana.
Kuusitoistavuotiaana heitin yli 50m miesten välineellä. Se on myös hyvä tulos sen ikäiselle. Luulin silloin että 57m, miesten A luokan tulos, olisi helppo saavuttaa joko seuraavana, tai sitä seuraavana vuotena. En pitänyt sitä edes tavoitteena.
Asiat kuitenkin muuttuvat. Seitsemäntoistavuotiaana heitin kerran seiskaa, tulos 48,83m. OHO, ei se ollutkaan niin helppoa. Kahdeksantoistavuotiaana en heittänyt ollenkaan koska olin rikkonut selkääni. Viime kaudella heitin kaksi kilpailua miesten välineellä. Paras tulos 56,76m. Toisessa kilpailussa heitin myös päälle 56. Se tavoiteltu 57 ei ollut enää kaukana!
Tiesin että hyvällä talviharjoittelulla voin tehdä itsestäni 60m moukaristin. Siinä ei pitäisi olla ongelmia. Mutta asiat, kuten ehkä tiedätte, eivät menneet ihan suunnitelmien mukaan.. Kesän alussa en ollut vielä heittänyt heittoakaan Joulukuusta lähtien. Ekat seiskat lensivät ilmoille vasta kesäkuun puolivälissä. Aluksi tuntui toivottomalta. Heitoissa oli yksi ongelma, ne eivät lentäneet tarpeeksi pitkälle.
Ekassa kilpailussa en tiennyt mitä tehnyt. Ringissä olin kuin päätön kana liukkaalla jäällä. Tuntuma oli kateissa, silti moukari lensi tulokseen 56,01m. Silloin luulin että 57m tulisi heittämällä (No.. Heittämällähän näitä tuloksia tehdään, mutta pointti oli että luulin se tulisi helposti ;).. anteeks.. )
Jälleen kerran olin väärässä. 57m ei tullutkaan helposti. Kilpailu toisensa jälkeen pyörin 55m nurkilla, joskus sain moukarin viskottua yli 56, mutta ei koskaan 57m.. Ennen eilistä kilpailua kymmenen parhaan tulokseni keskiarvo oli 56,22m.. Siis vain 78cm tavoiterajasta. Tasaisuus alkoi käydä hermoille..
Mutta sitten. Legendaarisessa Helsingin Moukaripörssissä, vaikean (selkäkivuliaan) päivän jälkeen, onnistuin! Toisella kierroksella sain palloa kiihtymään (HUOM. Kiihtyminen ei ehkä näy ulkopuoliselle, koska se on niin pientä minun heitoissa, mutta voin vannoa että sitä oli!). Heitto tuntui varmalta (Omalla mittakaavallani). Loppuvedon jälkeen sain sen tunteen minkä moukaristi hakee. Onnistuneen heiton hyvänolontunteen. Se on hieno tunne. Ihan niin kuin ihminen olisi tehty moukaristiksi. Keholla on oma järjestelmä joka kertoo milloin on hyvä heitto. Siihen kuuluu hyvä fiilis ja kova karjahdus. Moukari laskeutui maahan. Aika lähellä 60m viivaa. SIIS 60M VIIVAA!!! Kädet ilmaan! Se oli siinä!! Tulos: 59,10! Ei se ollut edes vaikeaa!!
Noniin. Ylitin 57m. Hienoa, mutta hehkutus sikseen ja nyt pistetään faktoja pöytään. Minun ikäiset heittää kotimassa 5-10m pidemmälle kuin mitä minä heitän. MM-finaalissa oli tänä vuonna minun ikäinen, eli hän on minua todella paljon parempi. Olen auttamattomasti muiden perässä. Harva hyvä heittäjä on heittänyt näin huonosti parikymppisenä.
Totuus on kuitenkin se että en voita mitään vaan vertaamalla nykytilannettani muihin. Minun pitää vaan tiedostaa, miksi en heitä pitkälle. Sen tiedostan ja siksi uskon että tule saavuttamaan muut!
En ole tyytyväinen itse tulokseen. Mutta iloitsen sitä silti. Monen vuoden jälkeen sain hyvän olon tunteen moukarinheitosta. Siis en vaan sellaisen ”tää oli ihan kivaa”-fiiliksen vaan ”JUMALAUTA OLEN HELVETIN ILOINEN”-fiiliksen.  Pitkästä aikaa ei harmittanut kilpailun jälkeen. Tämä on todella harvinaista ja nämä hetket ovat hienoja. En ole tyytyväinen, sitä ei saa olla! Olisin halunnut heittää yli 60m, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Tärkein on kuitenkin se että sain todisteen siitä miksi moukaroin! Urheilen näiden tunteiden takia. Onnistumisen tunteen tavoittelu on hienoa. Ja kun sen saavuttaa, se on entistä hienompaa. Onnistumisia ei saa tulla liian usein. Tavoitteet pitää olla niin korkealla että onnistumisen tunteeseen ei kyllästy. Viimeksi kun olin näin iloinen, kilpailun jälkeen, oli tekstin alussa mainitun 65,92m heiton jälkeen! Silloin olin kuusitoistavuotias, enkä tiennyt urheilusta mitään. Nyt tiedän jo yhden asian. Ja se on se että tiedän todella vähän urheilusta, mutta yritän oppia koko ajan!
En tiedä milloin tuleen kokemaan tämän fiiliksen uudelleen, mutta odotan sitä innolla!! Olkoon sitten että kestää vuosia. Onnistumista kannattaa odottaa!
Siteeraan yhtä legendaarista avaruudessakin käynyttä: (Muutan lausuntoa pikkasen niin et se sopii paremmin tähän kontekstiin!)
”A small step for a hammer thrower, not really a step at all for mankind”
Eteenpäin!