perjantai 5. huhtikuuta 2019

Lakkaa haaveilemasta kivuttomuudesta!


Tuleva kesä tulee olemaan viidestoista kesä moukarinheittäjänä. Alkuvuodet olivat suhteellisen kivuttomia, mutta vuosien myötä minullakin alkoi paikat särkemään ja kolottamaan. Välillä kivut ovat tosiaan olleet sietämättömät ja urheileminen niiden kanssa vaikeaa, tai jopa hetkellisesti mahdotonta.

Pitkään unelmoin kivuttomuudesta ja ehjästä kehosta. Tämä oli todella tyhmää. Oikeastaan kävi niin, että vasta kun ymmärsin luopua kivuttomuuden unelmasta, onnistuin saamaan kivut hallintaan.

Pahin jakso tosiaan alkoi keväällä 2013, kun selkä meni rikki, ja päättyi syksyllä 2015, kun aloin rakentamaan viiden vuoden projektia, jonka tarkoituksena on tarkistaa, jos tällä kropalla voi heittää moukaria pitkälle.

Keväällä 2013 minulla oli todella mustavalkoinen näkemys omasta kehosta. Vertailin sitä autoon. Jos autossa on jotain rikki, niin korjataan se, jotta siitä tulisi ehjä. Samalla tavalla ajattelin kehosta. Se voi olla joko ehjä tai rikki. Kipu oli rikkinäisen kehon merkki ja kivuttomuus oli ehjän kehon merkki. Välimuotoa ei ollut.

Vaikeina vuosina kovin joulu ja syntymäpäivälahjatoiveeni vanhemmilta oli ehjä / kivuton selkä. Tämänhän heitin huumorilla, mutta olihan se osittain tottakin. Vanhemmat eivät ikinä onnistuneet antamaan minulle tätä. Vasta, kun ymmärsin luopua kivuttomuuden unelmasta, niin sain kivut kuriin!

Kivuttomuus on urheilijana lähes mahdotonta saavuttaa eikä ehjyyskään ole millään tavalla tavoiteltava asia. Rikkinäiselläkin kropalla on mahdollista urheilla. Järjen käyttö on toki sallittua. 

Urheilijana tärkein on tuloksen maksimointi, mutta mielellään sillä tavalla, että pystyy jatkamaan elämää uran jälkeenkin.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että tuloksen maksimointi ei vaadi kivuttomuutta. Se vaatii sen, että pystyy harjoittelemaan pitkäjänteisesti ilman pitkiä kiputaukoja. Sen sijaan, että yritin tavoitella ehjää kehoa, niin aloin kuuntelemaan sitä. Kivuttomuuden sijaan aloin tavoittelemaan jatkuvuutta.

Jokainen takapakki opettaa jotain. Aina, kun johonkin paikkaan särkee, niin pohdin miksi siihen särkee ja mitä pitää tehdä seuraavalla kerralla paremmin. Tärkein ei ole kivuttomuus, vaan se, että keho on käyttökelpoinen ja pystyt suorittamaan ne harjoitteet, jota tarvitaan tavoitteen saavuttamiseksi.

Kipu on henkisesti raskasta. Siksi olen kokenut tarpeelliseksi suhtautua siihen lempeämmin. En enää synkistele, jos jotakin paikkaan kolottaa (Tämä ei toki aina onnistu…). 

Yritän vaan keksiä tapa päästää siitä eroon ja oppia, miten voisin toimia paremmin jatkossa. Näin pääsen ainakin eroon henkisistä murheista ja voin keskittyä pelkästään fyysisiin.

Ongelma kivuttomuuden tavoittelemisessa on se, että sen seurauksena jokainen kiputila on epäonnistuminen. Epäonnistuminen ei ole mukavaa! Pitkässä juoksussa jatkuva epäonnistuminen syö miestä. Siksi en suosittele laittamaan kivuttomuutta tavoitteeksi.

Nuoremmille urheilijan aluille totean vaan, että urheilu sattuu välillä. Kipu on osa urheilun tuomaa riemua. Sen sijaan, että tavoittelette kivuttomuutta kannattaa tavoitella jatkuvuutta. Se tarkoittaa sitä, että välillä pitää puskea kovankin kivun läpi ja joskus pienikin kipu tarkoittaa, että kannattaa levätä. Välttäkää pitkäkestoiset takapakit! Kuunnelkaa kehoanne!

Tämän tasapainon löytäminen ei ole helppoa. Se tulee vasta monen vuoden kokemuksen myötä. Henkisillä asioilla on tärkeä osa tätä. Älä iske päätä turhaan seinään. Lakkaa tavoittelemasta kivuttomuutta ja keskity jatkuvuuteen! Silloin tämä touhu on paljon mukavampaa.

Tämä on minun tapani käsitellä kipuja. Isossa kuvassa pitää toki keskittyä laadukkaaseen fyysiseen tekemiseen, mutta jo pieni muutos omassa ajattelussa auttoi löytämään tasapainoisemman tavan urheilla. En ole auto. Olen ihminen!

Eteenpäin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti