Epäonnistumisen analyysi. Toivo elää!

Olympiatuli on sammunut, urheilijat ovat poistuneet, kisapaikat ovat hiljentyneet, vuoden 2014 talviolympialaiset ovat päättyneet. On yhteenvedon aika!

Suomelle kisat oli täysi katastrofi! Me oltiin liikkeellä historian toiseksi suurimmalla joukkueella, ja kultamitaleita oli tarjolla enemmän kuin koskaan. Kisoissa jaettiin 295 mitalia ja Suomi, 103 hengen joukkueellaan, saavutti vaivaiset viisi mitalia joista ainoastaan yksi oli kultainen. Mitalitaulukossa jäätiin nöyryyttävälle sijalle 18 ja taisteltiin tasaväkisesti Iso-Britannian kanssa... Sijoituksellisesti kisat olivat historian kolmanneksi huonoimmat (Huonommin on mennyt vain Torinon ja Vancouverin kisoissa). Jos lasketaan mitaleita niin vain kahdesti Suomen joukkue tullut kotiin huonommalla saldolla. Ja HUOM! nyt oli ylivoimaisesti eniten mitaleita tarjolla. Suomen tulos on häpeällinen. Miten Suomi edes kehtaa kutsua itseään talviurheilumaaksi?!

Itse tein ennen kisoja oman mitaliveikkauksen (sen voit lukea täältä). Veikkasin 12 mitalia, ei mennyt ihan putkeen. Pidin itse veikkaukseni realistisena, jopa todennäköisenä. Se olisi kuitenkin vaatinut kovia venymisiä melkein kaikilta urheilijoilta, mutta niitä ei tullut kuin muutamalta yksilöltä (Iivo Niskanen ja Aino-Kaisa Saarinen etusijalla). Koska karu totuus on se että suurin osa Suomen joukkueesta koostuu sellaisista urheilijoilta jotka ovat niin huonoja että perussuoritus, mikä on ihan kiitettävä suoritus arvokisoissa, ei riittäisi mitenkään mitalitaisteluun arvokisoissa. Oma veikkaukseni on että noin 1/3 suomen joukkueesta koostuu urheilijoista ilman minkäänlaisia menestysmahdollisuuksia. Eli ne ovat niin sanottuja kisaturisteja, jos haluaa käyttää suomalaisten penkkiurheilijoiden lempisanaa.

Älkää ymmärtäkö väärin! Se että minä kutsun urheilijaa huonoksi jos hän ei saavuta mitalia ei tarkoita sitä että en arvostaisi urheilijoita. Ei myöskään tarkoita sitä että minä en uskoisi että urheilijat tekisivät kaikkensa onnistuakseen. Huippu-urheilu vaatii todella paljon ihmiseltä, ja se että ylipäätänsä pääsee olympialaisiin on pitkän, määrätietoisen työn tulos. Minä arvostan joka ikistä urheilijaa joka tekee vakavissaan työtä menestyksen eteen!

Urheilijat ovat yhteiskunnassa liikunnan esimerkkejä. Mutta ennen kaikkiaan menestyksen jahtaajia, ja suurin osa joukkueen urheilijoista ei siis ollut vielä valmiita menestyäkseen.  Jotkut olisivat ehkä olleet valmis menestymään mutta kauden aikana hankittu, valitettava, loukkaantuminen tai sairaus ehkä esti menestyksen haaveet. Huippu-urheilijoiden vähyyden vuoksi näitä ei pystytty korvaamaan, vaan meidän oli pakko lähettää puolikuntoisia urheilijoita kisoihin.

Kisojen ilonhetkiä on helppo kerrata. Ehdoton tähtihetki oli Sami Jauhojärven ja Iivo Niskasen olympiakulta. Se kisa oli näyte siitä että kunhan tekee kaiken työn niin hyvin kuin vaan pystyy niin onnikin on matkassa. Koska totuus on se että jos ei Musti olisi ollut niin röyhkeä toiseksi viimeisessä mutkassa ja "kaatanut" Saksalaisen niin tuloksena olisi ollut hopeamitali. Vaikkakin Jauhojärvi on todella kova kirimies niin en millään usko että hän olisi pystynyt voittamaan Kriukovin jos venäläinen ei olisi horjahtanut!

Muut huippuhetket olivat tottakai muut mitalit. Vaikkakin molemmat naishiihtohopeat olivat "hävittyjä" kultia niin pitää kyllä todeta että oli kovia suorituksia. Sama pätee jääkiekkopronssiin ja Enni Rukajärven hopeaan. Mitali on aina hieno saavutus, vaikka kulta olisi aina hienompi! Mutta kuten olen todennut aikaisemmin niin ei ollut paljon hurrattavaa näiden mitaleiden lisäksi. Kolme lisämitalia oli todella lähellä hiihtoladulla, mutta muuten ei ollut paljon hurraamisen arvoista.

Ylipäätänsä olen havainnut että yleinen ilmapiiri on se että kisat menivät hyvin, vaikkakin eivät menneet! Jokainen olympiamitalimitali on loistava saavutus, ja niin harvinaislaatuinen asia että mitalisteja pitää hehkuttaa ja ylistää rajattomasti. Mutta kokonaissaldona viisi mitalia on todella huono saldo. Nyt tarvitaan tekoja!

Oikeita asioita on jo tehty. Mika Kojonkosken johdolla on saatu pikkasen enemmän järjestelmällisyyttä Suomalaiseen urheiluun. Työ alkoi jo Vancouverin jälkeen. Aluksi perustettiin HUMU, jonka tarkoituksena oli uudistaa suomalaisen huippuurheilun toimintaa. Se on nyt muuttunut työryhmästä huippu-urheiluyksiköksi ja on jo täydessä toiminnassa. 

Mikään järjestelmä ei muutu neljässä vuodessa toimivaksi, etenkin urheilussa. Uuden sisäiänajamisessa pitää olla kärsivällinen, eikä antaa periksi liian aikaisin, niin kuin Suomessa yleensä on tapana.  Ensimmäiset marjat Kojonkosken työstä voidaan parhaimmassa tapauksessa poimia neljän vuoden päästä, seuraavissa talviolympialaisissa. Se että näissä kisoissa ei mennyt paremmin, ei kerro mitään uuden systeemin toimivuudesta / toimimattomuudesta.  Se kertoo vaan sen että vanha järjestelmä ei ollut riittävän tehokas. Työtä on tehtävä, mutta luulen että Suomalaisessa huippu-urheilussa on otettu ainakin yhtä askeletta kohti parempaa ja menestyksekkäänpää tulevaisuutta.

Lopuksi haluan kuitenkin kiittää koko joukkuetta, ja etenkin mitalin voittaneita urheilijoita. Vaikka yleensä väitetään että urheilija urheilee itselleen eikä muille, niin onhan se niin että urheilijan perinpohjainen tehtävä on herättää tunteita niin itsessään kuin myös katsojissa ja penkkiurheilijoissa. Aina kun suomalainen urheili, niin minua jännitti. Aina kun suomalainen ei onnistunut, niin minua harmitti. Aina kun suomalainen onnistui, niin minä olin iloinen. Tästä urheilussa on kyse, tunnetiloista. Voiton riemu ja häviön katkeruus, kaikki tämä tekee urheilusta niin suosittua. Vaikkakin kaikki ei mennytkään putkeen Suomen joukkueelta niin haluan kiittää kaikkia, he tekivät sen minkä pitivätkin. He herättivät tunteita! KIITOS!

Viikko 8: Levytankotanssia

OHO! Tänään onkin maanantai. Se tarkoittaa todennäköisesti sitä että eilen oli sunnuntai, ja minun olisi pitänyt kirjoittaa lyhyen viikkoyhteenvedon. Minun täytyy kuitenkin myöntää että unohdin kirjoittamisen täysin. Oli niin haikea olo kun olympialaiset loppuivat että ei ollut muuta ajateltavaa. Yritänpä tässä nyt korjata tätä suurta vahinkoa mitä olen aiheuttanut ja kirjoitan sen viikkoyhteenvedon tänään.

Tämän viikon aikana olen ottanut suuren askeleen eteenpäin. Olen saanut tehdä jotain mitä normaali moukarinheittäjä saa tehdä säännöllisesti. Olen saanut koskea levytankoon! Ok, myönnän, se tanko painoi ainoastaan 7,5kg enkä tehnyt paljon toistoja. Mutta alan nyt pikkuhiljaa yrittämään ajaa sisään pikkasen muunneltua nostotekniikka jotta välttyisin selkäongelmista jatkossa. Tämä on hieno asia että olen saanut ottaa askeleen eteenpäin. Muuten olen jatkanut harjoittelua melkein samaan malliin että ei mitään uutta sillä saralla.

Eilen oli myös moukarinheiton talvi SM-kisat. Pitää kyllä myöntää että olisi ollut ihan kivaa olla mukana. Mutta totuus on se että jos laittaa itseensä huonoon kuntoon niin ei ole osallistumisarvoinen. Nyt pitää vaan tehdä asioita oikein niin että pääse kesällä kisoihin. En ole koskaan saanut SM-mitalia, mutta tulen vielä saamaan, siitä olen varma!

Tänään on siis penkkiurheilijoille kansallinen surupäivä. Olympialaiset ovat ohi, ja elämässä on suuri tyhjiö. Nyt pitää vaan nauttia mitalimuistoista. Illalla tai huomenna tulen kirjoittamaan oman yhteenvedon kisoista ja Suomalaisten menestyksestä. Oma mitaliveikkaukseni oli 12 mitalia, ei ihan täyttynyt…

Viikko 7: Ei mitään uutta

Nämä viikkoyhteenvedot tylsistyvät tylsistymistään. Mutta se ei ole yhtään paha asia, koska se johtuu vaan siitä että paranemin on menossa jatkuvasti parempaan suuntaan. Viikko on koostunut urheilun seuraamisesta, harjoittelusta, ylioppilaskirjoituksista ja penkkareista.

Harjoittelun suhteen otin jälleen kerran askeleen eteenpäin. Eilen vedin ensimmäistä kertaa kuntopiiriäni kolmella kierroksella. Tänään tuntuu pikkasen selässä, mutta ei pahemmin. Luulen että nyt pitää vaan tottua kolmeen kierrokseen ja odottaa seuraavaa fyssarintapaamista jonka ajankohta on reilun kahden viikon kuluttua. Muutenkin reenit jatkuvat kuten ennenkin. Voimaa joka toinen päivä ja kävelyä ja liikkuvuusharjoitteita teen joka päivä. Uskon olevani hyvällä tiellä, vaikkakin haluja olisi päästää heittämään. SM-kisat ovat ensi viikolla… Ne tulevat olemaan kolmannet SM-kisat jotka jäävät multa väliin peräkkäin. Ja se pikkasen harmittaa…

Torstaina oli siis koulussa penkkarit. Olihan ne ihan jees, ja niihin kuului perinteiset karkinheittelyt kakaroille sekä rekanlavalla matkustamista. Penkkareiden jälkeen muut lähtivät ABI-risteilylle ja minä lähdin kotiin harjoittelemaan. Alun perin oli kyllä tarkoituksena lähteä risteilylle, mutta kun huomasin että se melkein törmäsi SM-kisojen kanssa niin päätin jättää niitä väliin. En halunnut ottaa riskiä että sairastuisin. No, maailma muuttuu ja selkäni ei antanutkaan lupaa kisata. Silti en ollut varma josko selkä tulisi sellaiseen kuntoon et se kestäisi risteilyn, ja siksi päätin olla lähtemättä. Ja olen myös sitä mieltä että jos lähtee Abi-risteilylle niin pitää vetää semmoiset kännit että krapulaa on ainakin reilu viikko. Ja kun itse olen tällainen wannabe absolutisti niin enhän minä olisi tehnyt mitään järkevää risteilyllä. Se on alkomaholin juhlaa, jos ei juo niin voi yhtä hyvin jäädä kotiin. Ja risteilyn sijaan sain loistavan bonusreenin tehtyä. Koska minä olen varma että joku vastustajistani oli juhlimassa, joten laadukkaan reenin ansiosta otin pikkasen muiden etumatkaa kiinni!

Ensi viikolla jatkuu siis aivan sama touhu. Harjoittelua, ja olympialaisten seuraamista. Voi olla että toi veikkaamaani 12 mitalin mitalisaldo ei ihan toteudu, mutta vielä uskon Suomalaismenestykseen. Mitaleita tulee vielä!

Turpa kiinni ja menesty, saatanan selittäjä!

Ennen kuin alat lukemaan tätä tekstiä niin pyytäisin että katsot tämän YouTube videon. Katsomalla tätä pääset tulevan tekstin ytimeen. Elikkä tässä tekstissä tulen purkamaan Suomalaisten urheilijoitten ikuisia selityksiä. Miksi, aina kun Suomalainen urheilija epäonnistuu niin seuraa pitkä liuta selityksiä mikä meni pieleen, miksi ei tänään onnistuttu ja miten olosuhde tai kalusto oli epäsopivaa?

   Selittelystä on jotenkin tullut Suomalaisen urheilun tavaramerkki. Aina pitää selitellä ja aina löytyy selityksiä kaikkiin tilanteisiin. Häviöt, virheet ja epäonnistumiset ovat aina selitettävissä jollain ulkoisella faktorilla. Todella harvoin urheilija sanoo suoraan että ”Minä olin surkea, siksi en onnistunut”.

   Yksi Suomalaisen urheilukansan suurimmista suosikeista kautta aikojen on Seppo Räty. Suurin syy siihen piilee toki siinä että Räty oli menestyvä. Mutta Rädyn suuren suosion takana on myös se että hän ei koskaan selitellyt turhia haastatteluissa. Räty seisoi suoraselkäisesti haastatteluissa, ei sanonut paljon, ja antoi suorituksiaan puhua puolestaan. Jos jokin meni pieleen, niin hän maksimissaan totesi että nyt meni pieleen.  Seppo Räty oli sellainen minkä suomalainen penkkiurheilukansa haluaisi kaikkien olevan. Vähäsanainen, ei selittelevä sekä menestyvä.

   Mutta hei! Ajatelkaa nyt vähän. Eihän siitä tulisi mitään jos kaikki urheilijat olisi Seppo Räty kopioita. Se että kaikki vaan sanoisi ”olin huono” häviön hetkellä johtaisi siihen että haastattelemisesta tulisi täysin turhaa. Seppo Räty veti roolia (Ainakin arvellisin niin), ja hyvin vetikin. Mutta muiden ei tarvitse kopioida Sepon tyyliä.

   Jos kuitenkin aloitetaan purkamaan mistä urheilussa on kyse. Urheilijan tehtävänä on voittaa. Voittaminen, ja voittamisen halu on se miksi urheilu on kiinnostavaa ja miksi sitä harrastetaan. Jos urheilija ei voita niin se on epäonnistunut. Kun urheilija epäonnistuu niin se pettää itsensä, valmentajansa ja yleisönsä. Urheilijan ja sen ympäröivän tiimin tehtävänä on välttää epäonnistumista kaikin maailman keinoin. Urheilijan velvollisuus on tehdä kaikki vaan on mitä on mahdollista voiton eteen. Jos hän pystyy tähän, niin voittaa. Jos ei pysty tähän niin luonnollisesti ei voita.

   Yksi urheilija joka pari päivää sitten sai paljon kritiikkiä, niin sosiaalisessa mediassa kuin lehtimediassakin oli Kaisa Mäkäräinen. Hän lähti Olympiakisoihin suurena ennakkosuosikkina, ja kaikki muu kuin mitali olisi ollut pettymys sekä hänelle että yleisölle. Ja pettymyshän avausmatkalta seurasi, valitettavasti. Kaisa oli sekä huono ladulla (omaan parhaan tasoon verrattuna) ja ampumapenkalla missä pystypaikat eivät mitenkään halunneet onnistua.

   Kun Kaisa, kisan jälkeen, sai mikin nenänsä eteen, niin näki että nyt ovat tunteet pinnalla. Pettymys oli suuri. Ja hän syytti suksihuoltoa sekä tauluja. Kaikki oli muitten vika. Ei sanonut suoraan että kyseessä olisi ollut oma moka. Ja tästä sosiaalinen media räjähti! Moni oli ärsyyntynyt siitä että Kaisa vaan selitteli. Kommentit olivat muun muassa: ”Jaahas oliko se muka taulujen vika että hiihto oli huonoa?!” tai ” Miksi ei vaan myönnä että oli oma moka?!”.  Moni vihainen ääni sai sinä iltana näppäiltyä pari vihaista sanaa twitteriin tai facebookkiin.

   Mutta jos nyt oikeasti ajatellaan. Mitä Mäkäräisen olisi pitänyt sanoa? Tai mitä olisi joka ikinen urheilija, joka historian aikana on joutunut haastatteluun epäonnistumisen jälkeen, pitänyt vastata. Totuus, ja sen kaikki urheilijat tietävät, on se että moka on aina urheilijan oma vika, yhtä lailla kuin onnistuminen on aina urheilijan ansiota. Mutta mitä sen toteaminen antaa haastattelijalle?! Jos joku kysyy jotain, niin ainakin minun mielestäni olisi ihan viisasta vastata siihen kysymykseen, eikä kiertää sitä. Jätetään se tehtävä poliitikoille. Elikkä jos joku kysyy mitä meni pieleen, niin silloinhan on ihan luonnollista että kertoo mitkä yksityiskohdat eivät onnistuneet. Eikä vaan sano että ”olin huono”. Näin Kaisakin teki, vaikkakin itse tiesi että oli mokannut.

   Siis pointtini tämän tekstin kanssa on se että minä pyytäisin ymmärrystä teiltä, TV-urheilun kuluttajilta. Kun joku ehkä syyttää suksia, olosuhteita tai vaikkapa flunssanoireita, niin se ei ole selittelyä, se on kysymykseen vastaamista! Oikea selitys epäonnistumiselle on AINA että urheilijan taito ei ollut riittävän hyvä, tai että urheilija on tehnyt jotain väärin joko harjoittelussa tai viimeistelyssä. Joka ikinen urheilija tietää tämän, vaikkakin ei sano sitä ääneen haastattelussa. Jos on niin hyvä urheilija kyseessä että pääsee edustamaan maataan Olympialaisissa, niin on jo sillä tasolla että pystyy itse toteamaan tosiasioita.

   Voin itse myöntää että pidän alussa linkkaamani videota todella koomisena. Selitys selityksen perään. Mutta kaikki haastateltavat kuitenkin tietävät että syy alisuorittamiseen piilee siinä että he eivät itse ole laittaneet itseensä tarpeeksi hyvään kuntoon. Mutta kuten olen todennut moneen kertaan tässä tekstissä, niin sen tosiasian toteaminen ei paranna yhtään mitään. Joten, jatkossa, kun joku sanoo jonkun, teidän mielestänne, idioottimaisen kommentin siitä miksi ei onnistunut, niin älkää ärsyyntykö. Selittävä urheilija tietää kyllä itse miksi ei onnistunut! Teidän ei tarvitse kertoa sitä sille! KIITOS!

Viikko 6: Penkkiurheilijan kiireinen arki

Nyt en ehdi kirjoittamaan pitkää tekstiä koska olympialaisten seuraaminen vaatii täyttä keskittymistä. Viikko on taas ollut menestystarina selkäni suhteen. Tai siis kuntoutus on jatkuvasti mennyt parempaan suuntaan ja selkä on tällä hetkellä lähes 100 % kivuton normaalissa arjessa.

Olen kuluneen viikon aikana tehnyt samoja harjoituksia kuin viime viikollakin. Tällä viikolla olen kuitenkin tuplannut liikkeiden määrää kuntopiirissä, ilman minkäänlaisia ongelmia! Pikku hiljaa, kunhan totun kahteen kierokseen, niin meinasin vielä lisätä kolmaskin kierros. Mutta maltilla vaan, eihän tässä ole mihinkään kiire, paitsi heittämään.

Elikkä tämä viikko ei ollut mitenkään erityinen. Eteenpäin on menty jatkuvasti ja se on hyvä. Nyt pitää vain jatkaa duunia! Ja toki pitää myös, näin olympialaisten aikaan, seurata urheilua TV:stä. Eilen tuli 17 tuntia urheilunseuraamista plakkariin, putkeen. Voi ehkä olla vähän yläkantissa jos haluaa tehdä jotain muuta myös, mutta miksi haluaisi tehdä muuta kun kisat ovat käynnissä? Elikkä seuraaminen jatkuu.