Miksi treenaan? - Ensi kauden päätavoitteet!

Kausi 2017 laitettiin hyvin pakattuun pakettiin puolitoista kuukautta sitten. Silti on ollut pakko kurkistaa pakettiin vielä muutaman kerran ylimenokaudenkin aikana. Yleensä syksyisin olen niin väsynyt (lue: selkä paskana), että oikein odotan kauden päättymistä ja viimeiset kisat ovat pientä pakkopullaa. Tänä vuona oli toisin ja halu heittää kisoja oli kova vielä kolmannellakin ylimenokausiviikolla. Nyt olen kuitenkin pikkuhiljaa saanut katseen revittyä irti kaudesta 2017 ja kääntänyt silmäni kohti ensi kesää. Mitäköhän sitä keksisi? Voihan sitä heittää pitkälle, mutta missä ja milloin? Tässä tekstissä ajattelin sitten käydä läpi ensi kesän tavoitteitani!

Iso kuva!

Välillä unohdan, mutta tämä on vieläkin ylivoimaisesti tärkein tavoite! Jatkuvasti pitää muistuttaa mistä lähdin liikkeelle syksyllä 2015. Selkävaivat olivat todella pahoja ja ura oli periaatteessa ohi. Tai todella lähellä sitä ainakin oltiin. Siitähän sitten asetin itse viiden vuoden suunnitelman. Tavoitteena oli, että olisin oikea moukaristi 2020! Ensimmäisen kauden tavoite oli saada kivut kuriin. Siinä onnistuin! Toisen kauden tavoite oli vähän kokeilla harjoittelua ilman, että tulisi takapakkeja. Siinäkin onnistuin! Nyt on sitten projektin kolmas kausi ovella. Tarkoituksena on vähän kiristää ruuvia treenimäärissä (ja laadussa) tietenkin takapakkeja välttäen. Iso tavoite on, että 70m olisi rutiinitulos (tai jopa huono tulos!!!) vuonna 2020! Sitä tavoitetta kohti. Askel kerrallaan!

Tulostavoite!

Tavoitteena on tasainen kehittyminen. Tällä kaudella hyvä perustulos nousi 60 metristä 63-64 metriin! Ensi kaudeksi haluaisin, että perustaso on 67-68m ja huippupäivänä myötätuuleen kovan huudon saattelema teknisesti täydellinen heitto lentäisi yli 70m! Siinäpä on minun tulostavoitteeni!

[EDIT: Tokyo2020 aikataulu: tavoite on, että 10 parhaan kisan keskiarvo ylittää 75m. Vaatii, että keskiarvo ensi kaudella vähintään on lukemissa 67,57m. Toivottavasti Kojonkoski muistaa varata lentolippuja minulle😉 ]

YLE:n mystiset TV-kilpailut

Eliittikisat heivattiin historiankirjoihin kuluneen kesän päätteeksi. Tilalle tulee jotain uutta. Kukaan ei tiedä vielä mitä, mutta luultavasti mennään ainakin urheilullisesti aika saman kaavan mukaan. Toivottavaa on, että moukari olisi isosti mukana ja jos on, niin haluan itsekin osallistua! Ainakin moukarikarnevaalit näytetään YLE:n kanavilla. Siinäkin haluaisin olla mukana. Molempien esteenä on vaan valitettavasti positiivinen ongelma. Suomessa on liian paljon hyviä heittäjiä…

Tällä kaudella osallistuin kahteen Eliittikisaan ja Moukarikarnevaalien pääkilpailuun. Kaikissa olin kuitenkin rajatapaus, ja yhteenkään Eliittikisaan en olisi päässyt, jos koko kotimainen kärki olisi ollut paikalla. Edellinen kesä oli nimittäin tason laajuudessaan kaikkien aikojen toiseksi kovin miesten moukarissa. Suomesta löytyy 10 kappaletta yli n.69m heittäjää! Eliittikisat rajaa TV-aikataulun vuoksi mielellään osallistujamääriä kahdeksaan heittäjään. Yleensä halutaan 1-2 ulkomaalaista mukaan. Eli periaatteessa pitäisi olla tilastoissa kuuden parhaan joukossa, jos haluaa edes päästää kansalliseen kilpailusarjaan mukana.

Tämä on fakta jonka kanssa pitää elää. Mutta samalla se on vähän harmillista. Esimerkiksi Lappeenrannan Eliittikisoista estettiin kummallisten käänteiden jälkeen kolmen ilmoittautuneen heittäjän osallistuminen aikatauluun viitaten. Tämä vaikka kilpailun tulosvaatimus on ainoastaan 57m, ja ulosjääneiden joukossa oli yksi 61m ja kaksi 64m heittäjää. Samassa kisassa naisten 5000m osallistui neljä juoksijaa… Ja juoksuihin voisi ottaa vaikka 20 osallistujaa… Yleisurheilun luonnollinen rakenne toimii kehityksen pullonkaulana, kun pitkissä heitoissa on liian monta hyvää heittäjää yhtäaikaisesti. Mutta tosiaan. Muutosta tuskin tulee ja ainoa lääke on, että heittää tarpeeksi pitkälle, jos haluaa osallistua hauskoihin kisoihin! Pakko kai yrittää!

Kotikisat!

#ylimenokausi! Pientä lepoa (lue: Frisbeegolfkiekkojen hukkaamista..) ja sen jälkeen takas sorvin ääreen! Kuvassa Harjun moukaribetoni. Siinä olisi wannabe koti-#kalevankisat tarjolla ensi kesänä! Kyseessä on ensi kauden päätavoite (jos en vahingossa heitä 74m ja lähde Berliiniin..)! Talvi aikaa saada jotain kunnollista aikaan! 19.-22.7.2018 pitäisi olla iskussa. Jospa vähintään se pistesija siitä irtoaisi?! Ei se nyt niin vaikeeta voi olla! . . #yleisurheilu #sjundeåif #sfifriidrott #moukarinheitto

A post shared by Fredrik Fröberg (@f_froberg) on Sep 3, 2017 at 10:56am PDT

Kauden ylivoimaisesti tärkein kilpailu (Jos en vahingossa satu lähtemään Berliinin EM-kisoihin) on Jyväskylällä järjestettävät Kalevan Kisat! En tule ikinä näkemään Kalevan Kisoja Kirkkonummella, joten SM-kisat opiskelijakaupungissani toimikoot kotikisoina! Jyväskylä on vielä kovan luokan urheilukaupunki, joten yleisöäkin on luultavasti tulossa! Ensi kesänä olisi myöskin oikeasti aika laittaa turistimatkailu jäihin ja oikeasti alkaa pärjäämään näissä karkeloissa! Haluan loppukilpailuun, ja siinä haluan sitten kiivetä niin lähelle palkintopallia kuin suinkaan mahdollista. Toivon kuitenkin, että muut kaverit ovat niin kovassa kunnossa, että en vielä saa kiivetä itse palkintopallille. Mutta perinteisin menoin totean: Jos kaverit tarjoaa minulle mitalin, niin otan sen mielellään vastaan!

---

Siinä olisi minun tavoitteet! Vielä en ole alkanut treenaamaan kunnolla omaa lajia. Rakennan pikkuhiljaa peruskuntoa. Lähiviikkoina pitäisi palata moukaririnkiin ja nostolavoille! Kaikki näyttää hyvältä. Yritän olla sössimättä!

Eteenpäin!

Uusi valmentaja!

Joukkueurheilussa valmentajille annetaan potkuja ihan huvin vuoksi. Tätä tapahtuu enemmän kuin usein. Syynä on yleensä huono menestyminen. Yksilöurheilussa tilanne saattaa olla toisin. Valmentajalle on mahdotonta antaa potkuja, jos valmentaja ei ole sinun palkkalistoillasi… Silloin kai kyse on enemminkin yhteistyön lopettamisesta. Oli miten oli. Nyt syksyllä on tapahtunut suuri muutos urallani. Kymmenen vuoden yhteistyön jälkeen oli aika kiittää vanhaa valmentajaa ja siirtyä eteenpäin. Mitä ihmettä? Kausihan oli onnistunut! Homma rullaa! Viime kesänä kehityin n. 3,5m, ja pysyin ehjänä. Miksi vaihtaa valmentajaa juuri nyt? Noh… Minäpä avaan tilannetta.

Syksyllä 2008 osallistuin Tommy Söderholmin vetämään moukarikouluun. Siihen mennessä olin parhaimmillani heittänyt 3kg lekaa 44,44m aika omatoimisella tekniikalla. Taskussa oli kaksikin piiriennätystä, mutta silti moukari ei ollut mitenkään päälaji. Olin siinä vaiheessa yhtä paljon käsipalloilija sekä hiihtäjä kuin moukarinheittäjä! Tapaamisia oli kuitenkin tasaisin väliajoin talvella ja kehityin ihan hyvin.

Siitä se sitten lähti. Jossain vaiheessa kysyttiin sitten isän avustuksella, jospa Tommy voisi ottaa vähän enemmänkin vastuuta valmennuksestani ja siihen hän suostui. Yhteistyö sujui pirun hyvin ja tulosta tuli aina kesän 2012 asti. Sen jälkeinen vammakierre vähän pilasi tuloksentekoa (tai aika paljonkin) mutta ei mitenkään vaikuttanut uskoon, että Tommy olisi minulle sopiva valmentaja.

Vuosi sitten muutin Jyväskylään. Tämä muutti valmennuskuvioita aika rutkasti. Valmentaja jäi Etelä-Suomeen ja minä hengailin Keski-Suomessa. Yritettiin kuitenkin hoitaa valmennuskuviota etänä puhelimitse ja WhattsAppin välityksellä. Tuloksellisesti tämä oli näköjään toimiva konsepti, mutta käytännössä ei niinkään. Valmentajalle on lähes mahdotonta valmentaa, jos hän ei näe urheilijaa säännöllisesti. Eikä mututuntumalla eteneminen ole urheilussa kaikesta tehokkain tapa edetä…

Viime kesän tuloskuntoa pelasti periaatteessa Jyväskylässä asuva moukarivalmentaja Tero Linja. Sain osallistua hänen porukan heittotreeneihin koko talven aikana. Tästä oli todella paljon hyötyä. Teknisesti kehityin kuin sain harjoitella valvovan silmän alla, mutta samalla pääsin myös juttelemaan yleisesti moukarinheitosta. Ja tässä (jälleen kerran) oivalsin yhden todella tärkeän jutun: Minähän en osaa yhtään mitään!

Vaikkakin laji on sama, niin eri näkökulmien kuuleminen samoista perusasioista on aina mielenkiintoista. Vajaan 10 vuoden yhteistyön aikana oppii tuntemaan valmentajan tapoja ja menetelmiä. Valitettavasti suorittamisesta saattaa tulla rutiininomaista, eikä pohdita erilaisia vaihtoehtoja. Ympäristöstä voi tulla niinkin tuttu ja turvallinen, että erehtyy luulemaan osaavansa jotain. Tämä on erittäin paha asia, etenkin 65m heittäjälle! Ihminen joka luulee osaavansa jotain, ei ota asioista yhtä tehokkaasti selvää! Ja minun pitäisi kehittyä vielä n. 20m verran, enkä usko, että nykyosaamiseni riittää siihen.

Syksyn tullen oli siis valmentajan vaihdon paikka. En usko, että kehittyminen olisi tyssännyt seinään Tommyn valmennuksessa. Hänelläkin olisi varmaan ollut paljon annettavaa vielä. Mutta halusin hämmentää omaa tuttua toimintaani, samalla välttäen etävalmennustilannetta! Tommysta on ollut suuri apu, eikä voi olla muuta kuin kiitollinen. Mutta nyt siirrytään eteenpäin uuden valmentajan ohjauksessa. Katsotaanpa mitäs saadaan Teron kanssa aikaan! Kai tästäkin hyvää seuraa?! Toivon ainakin niin!

Eteenpäin!

Drop out ilmiön välttäminen!

Muutama vuosi sitten istuin lääkärin vastaanotolla. Oli vatsan kanssa vähän ongelmia ja sitä jouduttiin tutkimaan. Paikalla oli sairaanhoitaja, mutta lääkäri oli myöhässä. Siinä odotellessa alettiin puhua niitä näitä ja alta aikayksikön aihe muuttui säästä urheiluun. Sairaanhoitaja kertoi, että hänen tyttärensä oli myös harrastanut Yleisurheilua, mutta oli lopettanut ensimmäisten pienten loukkaantumisten vuoksi. Hän oli vaan ilmoittanut äidille, että hänellä ei ole syytä jatkaa, koska hänhän on jo juniorisarjojen SM-mitalisti! Ura oli niin sanotusti valmis. Nyt oli oikean elämän aika! 

Lause oli jotenkin henkilökohtaisesti osuva. Siihen aikaan en tiennyt, jos minusta tulisi kunnon urheilija, mutta nimenomaan henkilökohtaisen SM-mitalin puute oli yksi suuri motivaattori jatkaa. Olen monta kertaa miettinyt, jos olisin jaksanut jatkaa urheilemista näiden vaikeimpien vuosien aikana, jos olisin nuorempana voittanut SM-mitalin! Olisiko sen tuoma tyytyväisyys sammuttanut urheilun liekin vuosina 2012-2015 kun mikään ei meinannut onnistua? Miksi ylipäätään jotkut lopettavat urheilun nuorena, kun taas jotkut jatkavat? Miksi Drop out ilmiö ei iskenyt minuun?

Drop out ilmiö on tuttu käsite urheilussa. Lähes jokaisessa lajissa käydään tasaisin väliajoin keskustelua siitä, miten drop out ilmiötä voisi vähentää. Eli Suomeksi Sanottuna: Miten voisi saada nuoria pysymään urheilun parissa pidempään?! Yleensä keskitytään niihin seikkoihin, jotka saa nuorten jättämään urheilun. Minä ajattelin kääntää käsitettä ylösalaisin. Tässä tekstissä ajattelin kertoa viisi tärkeintä syytä miksi EN lopettanut urheilemisen. Miksi lopettaminen tuskin kävi mielessäkään! Miksi Drop out ilmiö ei iskenyt minuun?

5. Näytönhalu epäilijöille!

Näytönhalu on hyvä motivaationlähde! Moni on varmaan epäillyt touhujeni järkevyyttä vuosien aikana, mutta harva on sanonut mitään ääneen. Yksi taho on kuitenkin ollut harvinaisen selkeä sen suhteen, että he eivät usko, että minusta ikinä tulee menestyvää urheilijaa! Nimittäin puolustusvoimien urheilukoulu!

Itse hain urheilukoulun palvelukseen kesällä 2014. Paikkaan missä kaikki tulevat huiput suorittavat asevelvollisuutensa. Silloin oli jo reilu vuosi selkävammaisuutta takana, ja viimeisin onnistunut kausi oli vuonna 2011. Jotenkin toivoin silti, että he olisivat katsoneet tulosten taakse, ja pitänyt minua tarpeeksi lahjakkaana urheilijana palvelukseen. Näin ei käynyt. Jouduin palvelemaan maata Dragsvikissä. Minun ikäluokastani, eli 1995 syntyneistä, kolme parasta valittiin urheilukouluun. Minä olin ensimmäinen rannalle jäänyt ikäluokastamme. Valituista yksi on valitettavasti joutunut lopettamaan uransa ja toisen kanssa käytiin tasaista kilpailua koko kuluneen kesän aikana. Montakohan yleisurheilun arvokisavoittajaa ei ole päästetty urheilukoulun? En tiedä, mutta itse meinasin ainakin yrittää!

4. Kivut!

Tämä on ehkä vähän omituinen syy jatkaa urheilemista. Mutta syksyllä 2015 oli oikeasti lähellä, että olisin pistänyt Polanikin rautapallot naulaan ja ryhtynyt tekemään jotain muuta! Siinä oli vaan yksi ongelma. Kivuista oli pakko päästä eroon. Ja se vaati paljon kuntouttavaa työtä. Työ vaatii motivaatiota! Ja mitä motivoi minua? No urheilu tietenkin!

Näin objektiivisesti katsottuna selän kuntouttaminen moukarinheiton avulla on ehkäpä yhtä fiksua kuin tulipalon sammuttaminen bensiinillä… Mutta jälkeenpäin voin todeta, että hyvin toimii. Siis moukarinheitto! Ei palon sammuttaminen… Oli miten oli. Kivut saivat minut jatkamaan! En sitten tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos uran lopettaminen olisi tarkoittanut kipujen välitöntä loppumista… Luultavasti olisin nykyään entinen urheilija… Onneksi näin ei käynyt!

3. SM-mitali!

Sairaanhoitajan tytär lopetti urheilemisen SM-mitalin vuoksi. SM-mitalin puute sen sijaan sai minut jatkamaan! On muuten jännää, miten tuollainen rautapala voi vaikuttaa ihmisten elämän valintoihin. Minä tosiaan jahtasin sitä ensimmäistä mitalia suhteellisen pitkään. 14 vuotiaana yritin ensimmäisen kerran. Vuodesta toiseen jäin täpärästi mitalisijoitusten ulkopuolelle. Tein kuitenkin ihan kohtalaisia tuloksia SM-kisoissa, mutta 1995-syntyneiden ikäluokka oli pirun kovatasoinen. Alla näkyy kuva, mistä näkee miten minä suoriuduin omissa SM-kisoissani juniorivälineillä vuosina 2009-2014! Vertailuun olen myös ottanut, miten minun tuloksillani olisi pärjännyt vastaavissa sarjoissa vuosina 2015-2017! Punaisella värillä olen merkinnyt ne tulokset jotka ovat minun vastaavassa sarjassa heittämää tulosta huonompi. Eli Suomeksi sanottu: Olisin ottanut mitalin siinä ikäluokassa.

Kuvassa näkyy paljon punaista. Etenkin minun 16-vuotiaana heittämä tulos oli suhteellisen hyvä. Vuonna 2011 jäin itse sijalle neljä Jyväskylän SM kisoissa yli 65m heitolla. Sen jälkeen vastaava tulos olisi riittänyt kultaan joka vuosi, paitsi 2013, jolloin tuloksella olisi otettu hopeaa. Tässä näkyy myös junioriurheilun realiteetti. Mitalin saavuttaminen ei ole pelkästään itsestäsi kiinni, vaan se riippuu lähes kokonaan vastustajien tasosta. Tämä on oikeasti harmittanut, kun lajista tietämättömät ovat kysyneet miten hyvä olen. He eivät tiedä, jos 65m on hyvä vai huono tulos. Mutta jos olisin voinut sanoa olevani SM-mitalisti, niin tyhmempikin tajuaa. Vaikkakin SM-mitali on joskus irronnut alle 52m tuloksella. Tästä syystä SM-mitali oli kova motivaattori. Olen koko urani aikana joutunut selittämään olevani ihan kohtalainen heittäjä, vaikkakin menestystä ei olekaan tullut. Halu saada konkreettista näyttöä tasostani sai minut jatkamaan. Pakko kiittää ikätovereitani. Minun urani olisi voinut olla ohi, jos he olisivat olleet hiukan paskempia heittäjiä. Näin ei onneksi ollut! Nöyrä kiitos!

2. Identiteetti!

Urheilu on osa minua. Näin se on aina ollut. En muista elämää ilman urheilua. En halunnut elämää ilman urheilua. Minä olen urheilija. Kerran kun kävin hankkimassa uuden passin poliisiasemalta. Kassassa istunut nainen halusi vahvistaa henkilöllisyyttäni kysymällä pari kysymystä! Yksi niistä oli: ”Mikä on ammattisi?”. Vastasin olevani moukarinheittäjä! En miettinyt. Se tuli selkäytimestä! Poliisin mukaan olen toki opiskelija, mutta omasta mielestäni olen silti moukarinheittäjä.

Kynnys lopettaa urheilu olisi ollut liian suuri. Se olisi ollut hyppy tuntemattomaan. Koko identiteettini muuttamista! Sitä en halunnut! Siksi tein kaikkeni, jotta voisin jatkaa! Ja onnistuin!

1. Tämä on hauskaa!

Urheilu on kivaa! Kilpailumatkat, kilpailut, harjoitusleirit, kaverit, harjoitukset jne. Urheilijan elämä on todella mielekästä. Urheilu tuo sisältöä elämään! Urheilu antaa syyn nousta sängystä ylös aamuisin! Urheilun kautta pääsee näkemään maailmaa! Urheilu tuo valtavaa iloa (ja surua)! Urheilussa saa haastaa itsensä! Urheilun kautta tapaa huikeita ihmisiä! Tämähän on se suurin ja yksinkertaisin syy miksi drop out ilmiö ei iskenyt minuun. Tämä on vaan niin pirun hauskaa!

---

Siinä! Oma junioriurheilujaan ura on nyt paketissa. Edessä on hyppy aikuisten urheilijoiden joukkoon! Mikäs on sitten minun tarinani opetus? Mitä nykyiset ja tulevat juniorit voivat oppia minun tarinastani?  No ainakin se, että ei kannata antaa periksi liian hääppöisesti. Vaikkakin iskisi pientä loukkia välillä, niin urheilu on silti sen arvoista. Pistäkää itsenne kuntoon ja nauttikaa kun onnistutte! Urheilu on hauskaa!

Ja mitä SM-mitaleihin tulee, niin niitä saa toki ottaa niin monta kuin haluaa. Se on hieno saavutus. Mutta älkää nyt siitä syystä ainakaan lopettako. Itse asiassa junnu SM-mitali kertoo enemmän vastustajiesi surkeudesta kuin sinun hyvyydestä. Poikkeuksia toki löytyy tähänkin! Mutta urheilu tarjoaa niin paljon enemmän kuin erivärisiä metallipaloja! Mitali on toki määränpää, mutta itse matka mitaliin on se, mikä tekee urheilusta arvokkaan!

Eteenpäin!