maanantai 18. syyskuuta 2017

Drop out ilmiön välttäminen!



Muutama vuosi sitten istuin lääkärin vastaanotolla. Oli vatsan kanssa vähän ongelmia ja sitä jouduttiin tutkimaan. Paikalla oli sairaanhoitaja, mutta lääkäri oli myöhässä. Siinä odotellessa alettiin puhua niitä näitä ja alta aikayksikön aihe muuttui säästä urheiluun. Sairaanhoitaja kertoi, että hänen tyttärensä oli myös harrastanut Yleisurheilua, mutta oli lopettanut ensimmäisten pienten loukkaantumisten vuoksi. Hän oli vaan ilmoittanut äidille, että hänellä ei ole syytä jatkaa, koska hänhän on jo juniorisarjojen SM-mitalisti! Ura oli niin sanotusti valmis. Nyt oli oikean elämän aika! 

Lause oli jotenkin henkilökohtaisesti osuva. Siihen aikaan en tiennyt, jos minusta tulisi kunnon urheilija, mutta nimenomaan henkilökohtaisen SM-mitalin puute oli yksi suuri motivaattori jatkaa. Olen monta kertaa miettinyt, jos olisin jaksanut jatkaa urheilemista näiden vaikeimpien vuosien aikana, jos olisin nuorempana voittanut SM-mitalin! Olisiko sen tuoma tyytyväisyys sammuttanut urheilun liekin vuosina 2012-2015 kun mikään ei meinannut onnistua? Miksi ylipäätään jotkut lopettavat urheilun nuorena, kun taas jotkut jatkavat? Miksi Drop out ilmiö ei iskenyt minuun?

Drop out ilmiö on tuttu käsite urheilussa. Lähes jokaisessa lajissa käydään tasaisin väliajoin keskustelua siitä, miten drop out ilmiötä voisi vähentää. Eli Suomeksi Sanottuna: Miten voisi saada nuoria pysymään urheilun parissa pidempään?! Yleensä keskitytään niihin seikkoihin, jotka saa nuorten jättämään urheilun. Minä ajattelin kääntää käsitettä ylösalaisin. Tässä tekstissä ajattelin kertoa viisi tärkeintä syytä miksi EN lopettanut urheilemisen. Miksi lopettaminen tuskin kävi mielessäkään! Miksi Drop out ilmiö ei iskenyt minuun?

5. Näytönhalu epäilijöille!

Näytönhalu on hyvä motivaationlähde! Moni on varmaan epäillyt touhujeni järkevyyttä vuosien aikana, mutta harva on sanonut mitään ääneen. Yksi taho on kuitenkin ollut harvinaisen selkeä sen suhteen, että he eivät usko, että minusta ikinä tulee menestyvää urheilijaa! Nimittäin puolustusvoimien urheilukoulu!

Itse hain urheilukoulun palvelukseen kesällä 2014. Paikkaan missä kaikki tulevat huiput suorittavat asevelvollisuutensa. Silloin oli jo reilu vuosi selkävammaisuutta takana, ja viimeisin onnistunut kausi oli vuonna 2011. Jotenkin toivoin silti, että he olisivat katsoneet tulosten taakse, ja pitänyt minua tarpeeksi lahjakkaana urheilijana palvelukseen. Näin ei käynyt. Jouduin palvelemaan maata Dragsvikissä. Minun ikäluokastani, eli 1995 syntyneistä, kolme parasta valittiin urheilukouluun. Minä olin ensimmäinen rannalle jäänyt ikäluokastamme. Valituista yksi on valitettavasti joutunut lopettamaan uransa ja toisen kanssa käytiin tasaista kilpailua koko kuluneen kesän aikana. Montakohan yleisurheilun arvokisavoittajaa ei ole päästetty urheilukoulun? En tiedä, mutta itse meinasin ainakin yrittää!

4. Kivut!

Tämä on ehkä vähän omituinen syy jatkaa urheilemista. Mutta syksyllä 2015 oli oikeasti lähellä, että olisin pistänyt Polanikin rautapallot naulaan ja ryhtynyt tekemään jotain muuta! Siinä oli vaan yksi ongelma. Kivuista oli pakko päästä eroon. Ja se vaati paljon kuntouttavaa työtä. Työ vaatii motivaatiota! Ja mitä motivoi minua? No urheilu tietenkin!

Näin objektiivisesti katsottuna selän kuntouttaminen moukarinheiton avulla on ehkäpä yhtä fiksua kuin tulipalon sammuttaminen bensiinillä… Mutta jälkeenpäin voin todeta, että hyvin toimii. Siis moukarinheitto! Ei palon sammuttaminen… Oli miten oli. Kivut saivat minut jatkamaan! En sitten tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos uran lopettaminen olisi tarkoittanut kipujen välitöntä loppumista… Luultavasti olisin nykyään entinen urheilija… Onneksi näin ei käynyt!

3. SM-mitali!

Sairaanhoitajan tytär lopetti urheilemisen SM-mitalin vuoksi. SM-mitalin puute sen sijaan sai minut jatkamaan! On muuten jännää, miten tuollainen rautapala voi vaikuttaa ihmisten elämän valintoihin. Minä tosiaan jahtasin sitä ensimmäistä mitalia suhteellisen pitkään. 14 vuotiaana yritin ensimmäisen kerran. Vuodesta toiseen jäin täpärästi mitalisijoitusten ulkopuolelle. Tein kuitenkin ihan kohtalaisia tuloksia SM-kisoissa, mutta 1995-syntyneiden ikäluokka oli pirun kovatasoinen. Alla näkyy kuva, mistä näkee miten minä suoriuduin omissa SM-kisoissani juniorivälineillä vuosina 2009-2014! Vertailuun olen myös ottanut, miten minun tuloksillani olisi pärjännyt vastaavissa sarjoissa vuosina 2015-2017! Punaisella värillä olen merkinnyt ne tulokset jotka ovat minun vastaavassa sarjassa heittämää tulosta huonompi. Eli Suomeksi sanottu: Olisin ottanut mitalin siinä ikäluokassa.



Kuvassa näkyy paljon punaista. Etenkin minun 16-vuotiaana heittämä tulos oli suhteellisen hyvä. Vuonna 2011 jäin itse sijalle neljä Jyväskylän SM kisoissa yli 65m heitolla. Sen jälkeen vastaava tulos olisi riittänyt kultaan joka vuosi, paitsi 2013, jolloin tuloksella olisi otettu hopeaa. Tässä näkyy myös junioriurheilun realiteetti. Mitalin saavuttaminen ei ole pelkästään itsestäsi kiinni, vaan se riippuu lähes kokonaan vastustajien tasosta. Tämä on oikeasti harmittanut, kun lajista tietämättömät ovat kysyneet miten hyvä olen. He eivät tiedä, jos 65m on hyvä vai huono tulos. Mutta jos olisin voinut sanoa olevani SM-mitalisti, niin tyhmempikin tajuaa. Vaikkakin SM-mitali on joskus irronnut alle 52m tuloksella. Tästä syystä SM-mitali oli kova motivaattori. Olen koko urani aikana joutunut selittämään olevani ihan kohtalainen heittäjä, vaikkakin menestystä ei olekaan tullut. Halu saada konkreettista näyttöä tasostani sai minut jatkamaan. Pakko kiittää ikätovereitani. Minun urani olisi voinut olla ohi, jos he olisivat olleet hiukan paskempia heittäjiä. Näin ei onneksi ollut! Nöyrä kiitos!

2. Identiteetti!

Urheilu on osa minua. Näin se on aina ollut. En muista elämää ilman urheilua. En halunnut elämää ilman urheilua. Minä olen urheilija. Kerran kun kävin hankkimassa uuden passin poliisiasemalta. Kassassa istunut nainen halusi vahvistaa henkilöllisyyttäni kysymällä pari kysymystä! Yksi niistä oli: ”Mikä on ammattisi?”. Vastasin olevani moukarinheittäjä! En miettinyt. Se tuli selkäytimestä! Poliisin mukaan olen toki opiskelija, mutta omasta mielestäni olen silti moukarinheittäjä.
Kynnys lopettaa urheilu olisi ollut liian suuri. Se olisi ollut hyppy tuntemattomaan. Koko identiteettini muuttamista! Sitä en halunnut! Siksi tein kaikkeni, jotta voisin jatkaa! Ja onnistuin!

1. Tämä on hauskaa!

Urheilu on kivaa! Kilpailumatkat, kilpailut, harjoitusleirit, kaverit, harjoitukset jne. Urheilijan elämä on todella mielekästä. Urheilu tuo sisältöä elämään! Urheilu antaa syyn nousta sängystä ylös aamuisin! Urheilun kautta pääsee näkemään maailmaa! Urheilu tuo valtavaa iloa (ja surua)! Urheilussa saa haastaa itsensä! Urheilun kautta tapaa huikeita ihmisiä! Tämähän on se suurin ja yksinkertaisin syy miksi drop out ilmiö ei iskenyt minuun. Tämä on vaan niin pirun hauskaa!

---

Siinä! Oma junioriurheilujaan ura on nyt paketissa. Edessä on hyppy aikuisten urheilijoiden joukkoon! Mikäs on sitten minun tarinani opetus? Mitä nykyiset ja tulevat juniorit voivat oppia minun tarinastani?  No ainakin se, että ei kannata antaa periksi liian hääppöisesti. Vaikkakin iskisi pientä loukkia välillä, niin urheilu on silti sen arvoista. Pistäkää itsenne kuntoon ja nauttikaa kun onnistutte! Urheilu on hauskaa!

Ja mitä SM-mitaleihin tulee, niin niitä saa toki ottaa niin monta kuin haluaa. Se on hieno saavutus. Mutta älkää nyt siitä syystä ainakaan lopettako. Itse asiassa junnu SM-mitali kertoo enemmän vastustajiesi surkeudesta kuin sinun hyvyydestä. Poikkeuksia toki löytyy tähänkin! Mutta urheilu tarjoaa niin paljon enemmän kuin erivärisiä metallipaloja! Mitali on toki määränpää, mutta itse matka mitaliin on se, mikä tekee urheilusta arvokkaan!

Eteenpäin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti