Flunssaa pukkaa
ja lepoa piisaa. Keskiviikkona Omroni paukutti lukemia 38 asteen paremmalla
puolella ja meno oli sen mukaista. Eli hidasta ja säälittävää. Kuumetta ei
onneksi enää ole, mutta treenaaminen saa vielä jäädä. Palataanpa sen kunniaksi
aikaan, jolloin meno oli vielä säälittävämpää. Lokakuuhun 2014. Hetkeen jolloin
minulle sanottiin suoraan päin naama, että ura on nyt ohi!
Pohjustetaan tarinaa
sen verran, että välilevy tosiaan paukkui keväällä 2013 ja kesä oli sitä myöten
paketissa. Kuntoutus toimi vaihtelevalla menestyksellä, mutta pääsin kuitenkin
kilpailemaan kesällä 2014. Pitkä kuntoutus oli kuitenkin vaikuttanut sekä
kuntoon, että itseluottamukseen ja välillä käytiinkin henkisesti todella
syvällä. Kisakauden jälkeen lähdettiin sitten isän kanssa katsomaan Lentopallon
MM-kisoja. Huikea reissu kaikin puolin, mutta matkan aikana alaselkä kipeytyi
todella pahasti. Siitä lähti sitten astetta mielenkiintoisempi tapahtumaketju
pyörimään.
Kotiin palattuani
piti sitten tehdä jotain. Kipua oli paljon. Tähän kohtaan ei varmaankaan ollut
edes kaukana, että olisin lähtenyt kokeilemaan jotain huuhaahomeopatiaa koska
olin niin kyllästynyt jatkuviin kipuihin ja henkisesti loppu niihin. Päätettiin
kuitenkin lähteä täyttämään ihan oikean lääkärin taskuja, yksityiselle puolelle,
vakuutusyhtiön kustannuksella.
Hetken tutkinnan
jälkeen lääkäri totesi, että selkäni on kipeä. No shit sherlock! Ja matka jatkui
magneettikuvauksiin. Tuosta asiantuntevasta lausunnosta lääkäri tulosti
kolmenumeroista laskua… Ammattitaito näköjään maksaa… Hetken päästä minut
ujutettiinkin magneettiputkeen, missä olin jo loikoillut niin useasti, että
sain vakioasiakas alennusta. Kotia kohti ja ei kun tuloksia odottamaan.
Tulosten
valmistuttua palattiin saman lääkärin pakeille saamaan vastauksia. Sain tietää,
että minulla on välilevynpullistuma. NO SHIT SHERLOCK!!! Mihin näitä lääkäreitä
edes tarvitaan? No… seuraavaksi tapahtui kuitenkin jotain, mitä nosti mielialan
uusiin korkeuksiin. En muista mitä lääkäri tarkalleen sanoi, mutta muistan miten
minä tulkitsin sen sanomisia. Selkää on mahdollista leikata. Se olisi todella
helppo operaatio ja olisin kunnossa alta aikayksikön. Kuten sanoin. Lääkäri ei
takuulla sanonut näin, mutta näin minä sen ymmärsin. Sain ajan kirurgille ja
elämä hymyili taas! Kohta olisin kunnossa!
Kirurgin päivä
koitti. Porukat olivat matkoilla, joten kaahasin itse perheen Passatilla isolle
kirkolle. Pienessä kiireessä päätinkin sitten ottaa lähikontaktia
parkkihallissa olleeseen Audiin. Muutaman ärräpään jälkeen totesin, että
molemmissa autoissa oli ihan komeat naarmut. Nopeasti raapustin nöyrän anteeksipyynnön
yhteystietoineen paperilapulle ja asetin sen Audin ikkunaan ja jatkoin matkaa
kirurgin pakeille.
Astuin ovesta
sisään. Näin minun pelastajan. Hän joka poistaisi kaikki kivut veitsellään!
Näytti kyllä pätevältä kaverilta. Enää piti vaan päättää, milloin leikkaus
tapahtuu. Muuta en halunnut tietää. Kirurgi otti puheenvuoron.
-Tätä selkää ei
kyllä leikata, kirurgi sanoi rauhallisella äänellä.
Leukani loksahti auki... Mut mut.. eihän!! Mitä?? En tajunnut
yhtään mitään. Eikös me toisen lääkärin kanssa päätetty, että sitä nimenomaan leikataan
NYT kuntoon!! Kirurgi kuitenkin jatkoi:
-Tällä selällä ei myöskään heitetä moukaria enää. Se ei tule kestämään sitä!
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
MITÄ? Totta kai
heitetään! Nyt pistetään se kuntoon, yritin sanoa kirurgille, mutta eihän hän
sitä kuunnellut. Hän sanoi, että nyt on kolme vaihtoehtoa.
1. Leikkaus! Joka on
ihan turha. Jatkan moukarinheittoa ja selkä on paskana vuoden sisään.
2. Ei leikata. Selkä
voi hyvässä tapauksessa kestää normaalia elämää, jos kuntouttaa hyvin, mutta ei missään nimessä
kestä moukarinheittoa!
3. Leikkaus! Selkään
pistetään titaanilevy ja pari ruuvia. Pitkän kuntoutuksen jälkeen voisin ehkä
parhaimmillaan kävellä normaalisti. Urheilusta ei tietoakaan.
Se oli sitten
siinä. Porukoiden auto huoltoon ja oma ura oli ohi. Poistuin huoneesta
ystävällisesti kiittäen ja täytin lääkäriaseman rahakirstuja entistä enemmän. Viimeistä kertaa urheilijana. Mitäs sitten tehdä, kun en enää ollutkaan
moukarinheittäjä? Siinä meni sitten muutama päivä aika sumussa. Tilannehan ei
parantunut siitä, että Audi kuski päätti hyödyntää minun jättämää lappua suhteellisen
avokätisesti ja Isän vakuutusbonukset paukkui iloisesti. Silloin tosiaan ei
oikein kulkenut…
---
Sellainen tarina.
Voitte varmaan arvata, että kirurgi oli pahasti väärässä. Kyllähän tällä
selällä pystyy heittämään moukaria. Jotenkin tuntuu kuitenkin surkuhupaisalta
jälkeenpäin katsoa, miten pihalla olin omasta tilanteestani. Leikkaus olisi
ollut tyrmäys minun selälleni, mutta se perustyö mitä minä silloin jo tein (ja
edelleen teen) fyssareiden avulla oli tie onneen. Maltti vaan petti ja halusin
nopeita ratkaisuja. Sellaisiahan ei urheilussa valitettavasti ole… Kipu ja
henkinen heikkous vaan silloin esti näkemästä isoa kuvaa. Mutta annan kuitenkin
silloiselle itselleni armoa. Jälkikäteen on aina helppo huudella!
Ja mitä ”Tällä
selällä ei heitetä enää”-lausuntoon tulee, niin todettakoon, että sitä ei
kannata yli dramatisoida. Se oli yhden kirurgin tulkinta, joka oli virheellinen.
Uskon, että aika monen huippu urheilijan matkalle on mahtunut vastaavia
epäileviä lääkäreitä lausuntoineen. Mutta onhan se mukava lisä tarinaan
matkalla kohti tulevia arvokisavoittoja! ”Lääkärit sanoi, että ei pysty, mutta
minäpä näytin niille ja nyt olen mestari!!!”. Siinäpä dramaattista
tarinankerrontaa kerrakseen. Enää toki vaan puuttuu se itse arvokisavoitto, jotta edes
pääsisi käyttämään tuota lausahdusta. Sitä kohti! Maltilla, mutta täysillä!
Eteenpäin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti