Miksi pärjätään väärissä lajeissa?

Suomi on surkea urheilumaa. Kukaan ei arvosta urheilua Suomessa. Emme koskaan pärjää arvokisoissa. Urheilijat ovat parempia selittelemän tappioitaan kuin voittamaan. Parasta olisi jos lopetettaisiin kilpaurheilun kokonaan. Tällä tavalla säästettäisiin monta miljoonaa vuodessa. Voisimme keskittyä johonkin tärkeään, ja lopettaa pelleilyn urheilukentillä!

Tai mitä jos alettaisiin käyttää hyväksemme sitä potentiaalia mitä Suomalaisessa urheilussa on?! Urheilun arvostus Suomessa on yleisesti ottaen aika alhainen. Jokapäiväisesti urheilua seuraava väestö on vähemmistössä jos otetaan koko kansa huomioon. Mutta menestyksen, esim. jääkiekossa, myötä tilanne muuttuu. Tämä on ihan luonnollista. Kuluttajat haluavat laadukkaita tuotteita. Ja laadukas urheilutuote on menestyvä. Tarkoittaako tämä että menestys lajissa kuin lajissa takaa suuren yleisön?! Lyhyt vastaus: ei tarkoita!

Ilta Sanomat julkaisi pari päivää sitten tekstin missä todettiin että Suomi oli todella menestyvä vuonna 2013. Ja kyllähän 136 MM- ja 135 EM-mitalia on näyte suuresta menestyksestä. Siis ajatelkaa! Suomalaiset urheilijat ovat saavuttaneet 271 arvokisamitalia kuluvan vuoden aikana. Se on 0,7 mitalia päivässä! Ja kuka menee väittämään että Suomalainen urheilu ei ole menestyvää?!

Suuren riemun keskellä pitää kuitenkin muistaa yhden tosiasian. Suurin osa mitaleista tuli sellaisista lajeista jotka eivät kuulu Olympia-ohjelmaan, ja näin ollen harrastajamäärät näissä lajeissa ovat luonnollisen alhaiset. Esimerkkinä voi antaa Suomen kuluvan vuoden menestyksekkäin laji, jos lasketaan arvokisamitaleitten määrää. Laji oli semmoinen kuin siluettiammunta. Vaikka olen joskus väittänyt olevani kiinnostanut urheilusta, niin minun on pakko myöntää etten koskaan aikaisemmin ole kuullut koko lajistakaan. Mutta onneksi on olemassa netti, ja pienen selailun jälkeen kävi ilmi että lajissa ammutaan metallieläimiä erä etäisyyksiltä.  Muita menestyslajeja oli pyöräsuunnistus, talvipurjehdus ja kahvakuula. Älkää ymmärtäkö minua väärin! Arvokisamitali on aina kova saavutus, ja arvostan kovasti voittajia, lajissa kuin lajissa. Mutta esimerkiksi EM-kulta sumopainissa on minun mielestäni pienempi saavutus kuin EM-kulta sadalla metrillä!

Suurin osa mitaleista tuli siis niin sanotusti alemman tason lajeista, missä urheilullinen taso ei ole päätähuimaava. Mistä tällainen kertoo? Miksi suomalaiset pärjäävät näissä lajeissa, mutta ei olympialajeissa? Missä piilee ongelma menestyksettömyyteen esimerkiksi yleisurheilussa? Miksi pärjätään väärissä lajeissa?

 Pienissä lajeissa menestyminen kertoo kuitenkin suuresta potentiaalista suomalaisessa urheilussa. Se kertoo siitä että Suomalainen kilpailuvietti on sillä tasolla millä sen pitääkin olla. Ajatelkaa miten hienoa olisi jos nämä loistavat urheilijat olisivat nuorena valinneet niin sanotusti ”oikean urheilulajin” eivätkä alenneet harrastamaan eukonkantoa tai saappaanheittoa.

Suomessa on potentiaalia rakentaa vahvaa huippu-urheilukulttuuria. Se vaatii vain sen että saadaan nuoret, joilla on kilpailuvietti kohdallaan, sellaisiin lajeihin missä on varaa ja mahdollisuuksia tulla ammattilaiseksi aikuisena. Ensisijaisesti nuoria pitää saada olympialajeihin, mutta myös golfiin ja moottoriurheiluun. Suomalaiset nuoret ovat suurempi kultakaivos mitä ikinä ollaan voitu ajatella, kilpailuvietti on synnynnäistä Suomalaisissa. Meidän pitää käyttää sitä hyväksemme!

Vastuu on urheilujohtajilla ja seuroilla. Suurin osa nuorista ei koskaan ala harrastamaan urheilua kilpailumielessä, vaikka kilpailuviettiäkin löytyisi ihan riittävästi. Syynä voi olla monta eri asiaa. Mutta yksi ongelma suomalaisessa urheilussa on eri lajien jääräpäisyys ja olematon yhteistyö. Se on valmentajan velvollisuus kertoa nuorelle urheilijalle että hän on väärässä lajissa, jos valmentaja näkee sen tarpeen. Jos esimerkiksi voimisteluvalmentajalla on todella ahkera, mutta silti huono urheilija valmennettavanaan niin valmentajan tehtävänä pitäisi olla ohjastaa urheilijaa toiseen, paremmin sopivaan lajiin, esim. yleisurheiluun. Tämä prosessi helpottuisi jos lajien välinen yhteistyö olisi parempi. Esimerkiksi oman kunnan seurassa kilpaillaan nuorista enemmän kuin että annettaisiin nuorille niille sopiva valmennus jotta nuorella olisi eväät pärjätä aikuisena.

Suomalaisessa urheilussa on potentiaalia, sen kertoo suuri arvokisamenestys. Mutta suomalaisessa urheilunkasvatuksessa on puutteita. Sen kertovat lajit missä menestystä tulee. Minä uskon, että kunhan saataisiin enemmän yhteistyötä lajien välille, ja nuoria ohjeistettuja oikeisiin lajeihin, niin menestys tulisi helpommalla, ja suuremmassa määrässä! Tämä vaatii kuitenkin aikaa. Tulosta ei synny yhdessä päivässä!