Tiedät
varmaan sen tunteen kun saa tehdä just sitä mitä haluat. Sen tunteen kun tiedät
että maailmassa ei ole mitään tärkeämpää kuin just tämä hetki. Tuntuu siltä
että ongelmia ei ole, että maailma vain ja ainoastaan pyörii sinun ympärilläsi.
Se on ihana tunne. Teen kaikkeni että vielä pääsisin tuntemaan sen tunteen.
Minä en
halua tällä hetkellä mitään muuta kuin että minun selkäni tulisi kuntoon.
Haluan päästä harjoittelemaan niin että pääsisin tekemään sitä mitä rakastan, kilpailemista.
On periaatteessa onni onnettomuudessa että minulla on ”vain”
välilevynpullistuma. Se on yksi yleisimmistä vammoista moukarinheittäjille, ja
suurin osa heittäjistä toipuu siitä. Toipuminen kuitenkin vaatii malttia, sinnikkyyttä
ja pitkäjänteisyyttä. Pitää edetä rauhassa, ymmärtää että hosumalla tulee
enemmän takapakkia kuin edistysaskeleita. Tämän olen valitettavasti saanut
oppia kantapään kautta. Ja toivon todella että olen oppinut!
Muistan
todella hyvin kun ensimmäisen kerran tunsin pientä oireilua alaselässä. Olin toukokuun alussa
SFI:n leirillä Portugalin Monte Gordossa.
Yleensä aamu tarkoitti heittoharjoitusta. Mutta sinä aamuna jätettiin
heitot väliin. Leiri oli ollut aika kova, ja kropassa tuntui. En sanoisi että
vedin leirillä liian kovaa, mutta siitäkään en ole varma. Oli miten oli niin
aamun harjoituksena olivat kevyet vedot hiekkatiellä. Askel oli lennokas, tai
ainakin niin lennokas kuin se voi olla minun kropallani. Parin vedon jälkeen
muistan että tunsin jotain alaselässä. Se ei ollut kipu, se oli todella lievää.
Se ei mitenkään haitannut tekemistä. Selkä tuntui vaan jotenkin jäykältä, ja
pienet tuntemukset hävisivät pienellä jumpalla. Ei siis haitannut yhtään, enkä
siinä vaiheessa en tiennyt että koko kausi oli siitä hetkestä eteenpäin
paketissa...
Leiri jatkui
normaalisti. Olihan minulla pieniä tuntemuksia alaselässä, mutta koska ne lähti
pois pienellä venyttelyllä niin en välittänyt. Muistan hyvin kun istuin
lentokoneessa matkalla kohti kotisuomea. Olin niin hyvällä mielellä. Heitto oli
pikkuhiljaa lähestynyt sitä formua mitä olin hakenut, ja kaikki oli muutenkin
hyvin. Odotin kovasti kesän kisoja.
Seuraavana
päivänä menin Espooseen kisaamaan. Luulen että olin ainut joka piti sitä hyvänä
ideana mennä kisaamaan sunnuntaina kun olin tullut kotiin leiriltä edellisenä
iltana. Olin kuitenkin todella innoissani että pääsisin kilpailemaan. Aamulla
oli taas kipua alaselässä, mutta venyttelin ja laitoin vähän lämminvoidetta
päälle ja olin valmis kisaan. Sain vain yhden onnistuneen heiton kisassa ja se
jäi valitettavasti koko kauden ainokaiseksi.
Kipu yltyi
päivä päivältä. Ja oli pakko ottaa tauko harjoittelemisessa. Pahimmillaan kipu
oli niin voimakasta, ja säteilevää, että käveleminen melkein oli mahdotonta. Kävi
sitten ilmi että ongelmana oli jonkinlainen välilevynpullistuma. Ja aloin,
kovimman kivun hyydyttyä, kuntouttamaan sitä. En ottanut sitä aluksi vakavasti, olisi
ehkä pitänyt. Tuumin vaan että kunhan nyt odottelisin pari kuukautta niin pääsisi
heittämään kisoja sitten loppukesällä. Tein pari säälittävää yritystä heittää
kesän aikana, mutta eihän se selkä loppujen lopuksi ollut valmis siihen.
Kesä ja
syksy sujuivat kuntoutuksen merkeissä. Ja kokeilin sellaistakin kuin
vesijuoksua. Ei ollut minun juttuni, mutta kun sitä harrasti tarpeeksi niin
lopuksi se muuttui ihan siedettäväksi. Sen lisäksi tein keskivartaloa
voimistavia harjoitteita sekä pientä jumppaa. Selkä parani, mutta todella
hitaasti.
Syksyn
aikana malttini loppui. En jaksanut enää odotella ja puuhastella kuntoutusharjoitteilla.
Selkä tuntui jo aika hyvältä, ja nyt halusin päästää takaisin tositoimiin!
Aloin etsimään ihmistä joka antaisi luvan harjoittelemiseen. Löysin, jopa kahta
eri ortopedia jotka sanoi että saa harjoitella. Mutta molemmat painotti
rauhallisuutta ja malttia. Olisi varmaan pitänyt kuunnella… Maltti oli just se
mitä minulla ei ollut kuin aloin harjoittelemaan. Meni niin hyvin, olin innoissani.
Yhtenä aamuna oli pieniä tuntemuksia alaselässä. Tiesin että tänään on pakko
levätä. Mutta minä, typeränä, menin sen sijaan heittämään. Heitin vähän painoa,
ja sen päälle viisi heittoa kutosella… Viis heittoa liikaa…
Pari viikkoa
meni, tämän typerän heittoharjoituksen jälkeen, että selkä parani siedettäväksi.
Nyt on vaan pakko ymmärtää. Pitää olla M. A. L. T. T. I. A. selän kuntoutuksessa.
Toivon todella että saan kilpailla ensi kesänä. Mutta suurin toiveeni on että
olisin kunnossa viimeistään ensi syksynä niin että saisin aloittaa uuden
harjoituskauden täysin terveenä.
Onneksi
televisio on keksitty. Ja kun en itse pysty urheilemaan niin voin kuitenkin seurata muita urheilioita tositoimessa. Tätä kautta saan kokea light- version siitä
tunteesta minkä saan kun itse olen kilpailemassa. Ja kohta alkaa yksi vuoden
kohokohdista penkkiurheilijalle: Keskieuroopan mäkiviikko. Olen aina rakastanut mäkihypyn
seuraamista, en tiedä miksi, mutta se on vain niin siisti laji. Tänä vuonna
olen varma että Janne Ahonen voittaa mäkiviikon! Minä luotan siihen että Janne
pystyy ylittämään kaikkien odotukset. Kuka sinä uskot voittavaan. Tämän sivun vasemmalla
palkilla löytyy äänestys! Annapa äänesi suosikillesi.
Olen myös
kantanut korteni kekoon sen eteen että suomalainen mäkihyppy jälleen kerran
nousisi sille tasolle mille se kuuluu. Joulupukki nimittäin toi kaksi
kappaletta boksereita, joiden ansiosta lahjoitettiin 2€ mäkihypyn
kansallistalkoisiin. Jos ei sillä summalla saada Suomalainen mäkihyppy takaisin
maailman huipulle, niin millä sitten?!
Wow, fint skrivet Fredu!:)
VastaaPoistatackar! :)
Poista