Tulevaisuutta kohti

Moukarikesä on alkanut vauhdikkaasti kotimaassa, mutta itse en ole vielä kilpaillut kertaakaan. Tähän löytyy, valitettava, syy.  Meinasin tässä tekstissä vähän avata nykytilannettani ja miten olen ajatellut jatkaa tulevina vuosina.

Harjoituskausi oli jälleen kerran täydellinen fiasko. Se on myös syy miksi en ole kilpaillut vielä. Tammikuun alussa astuin puolustusvoimien palvelukseen suorittamaan asevelvollisuuttani Dragsvikin varuskunnassa. Siihen asti harjoittelu oli sujunut nousujohteisesti ja kaikki näytti hyvältä. Olin tietoinen siitä että armeija aika ei ehkä olisi optimaalinen harjoittelun kannalta, mutta uskoin kuitenkin että pystyisin harjoittelemaan tarpeeksi hyvin kesää varten.

Väärässä olin… Vaikeudet alkoivat jo puolen kuukauden jälkeen. Uusi elinympäristö ja uudet rutiinit sotkivat omaa selkähoitorutiiniani.. Selkä oli, ja on vieläkin, siinä kunnossa että se vaatii jokailtaista hoitoa jotta se pysyisi kurissa ja siedettävänä. Tästä tavasta suistuminen johtaa usein turhiin kiputiloihin. Tämänn minä sain armeijassa kokea kantapään kautta..

Pikkuhiljaa selkä alkoi kipeytymään, enkä saanut sitä millään kuriin. Pahimmillaan selkä kipeytyi niin pahasti että en edes päässyt sängystä ylös ilman kolmiolääkkeitä.. Yritä siinä sitten puolustaa maata, puhumattakaan heittää moukaria.. Pikkuhiljaa sain selän kuitenkin rauhoittumaan fyssareiden avulla ja kesän alkaessa pystyin jo heittämään. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.  Unelma hyvästä kunnosta oli hukkunut vesijuoksualtaassa..

Ainoa hyvä puoli selkäongelmien kanssa oli se että niiden ansiosta minut laitettiin 165päivän palvelukseen, mitä tarkoittaa sitä että armeija on jo hoidettu alta pois ja syksyllä voin harjoitella häiriöittä!

Ja sitten vähän siitä nykytilanteestani. Olen siis 20 vuotias ja heitän vähän päälle 50m. Siinä on reilut 30m maailman huipulle. Tämä tosiasia on aika synkkä. En kuitenkaan meinannut masentua, koska tiedän miksi moukari ei lennä pidemmälle, ja luulen tietäväni että se tulee lentämään paljonkin pidemmälle tulevaisuudessa.

Isoisäni kysyi kerran, kun olin alle kouluikäinen, mitä minusta tulee isona. Silloin vastasin, tarinan mukaan, että minusta tulee maailmanmestari. Silloin ei ollut vielä laji tiedossa mutta olin varma että minusta tulisi jonain päivänä maailmanmestari!! Tänään asiat ovat pikkasen muuttuneet. Nyt tiedän, sata varmasti, että lajini on moukarinheitto! Mutta siitä, että minusta tulee maailmanmestari, en ole enää niin varma.. Mutta meinasin ainakin yrittää!

Yleisurheilu on siitä hieno laji että kaikki eivät edes voi päästä huipulle. Kaikille annetaan syntyessä geneettinen kokonaisuus jonka jokainen sitten saa itse jalostaa haluamallaan tavalla. Joku on lahjakas, joku ei. Joku tekee maailmanennätyksen ja joku ei koskaan edes pääse piirimestaruuskisojen palkintopallille. Itse olen todella kiinnostunut siitä miten korkealle voin päästä omilla geeneilläni, ja siitä meinasin ottaa selvää tulevina vuosina.

Voin ihan hyvin elää sen kanssa jos en koskaan menesty urheilussa niin kauan kun olen yrittänyt. Mutta jos en yritä nyt, niin se tulee harmittamaan loppuelämäni. Työnteko jatkuu. Tähtäimenä isoisälleni lupaamani maailmanmestaruus!

Lähitulevaisuuden suunnitelma on nyt se että tuleva talvi menee täysin moukarinheiton ehdoilla. En lähde opiskelemaan, sen ehtii tehdä myöhemminkin, jos tästä touhusta ei tule mitään. Tulevana talvena haluan ainoastaan että tunnelin päässä syttyisi edes pieni valo kolmen vuoden loukkaantumiskierteen jälkeen. Olen menettänyt kolme todella tärkeää vuotta nuoruudestani loukkaantumisten takia. En meinannut hosua, ja ottaa kaiken kiinni yhden talven aikana, mutta luulen että nyt pitää keskittyä täysillä moukariin jos joskus haluaisin menestyä lajissa!  

Kilpailukauden avaan tulevana sunnuntaina. En tule heittämään pitkälle, mutta menen tekemään tuloksen koska se on niin saakelin hauskaa!!

Maailman paras selkä!

Joskus kestää vuosi, tai kaksi, ennen kuin ymmärtää asioita. Joskus niitä ei ymmärrä koskaan. Mutta totuus on se, että kaikella on tarkoituksensa!

Olen viime kuukausien aikana miettinyt aika paljon. Olen pohtinut selkäongelmieni tarkoitusta, ja olen pikku hiljaa alkanut näkemään asioita uudessa valossa.  Koko vuoden olen harmitellut sitä että kaksi kesää meni hukkaan selkäongelmien takia. En päässyt koskaan kunnolla kilpailemaan kuuden kilon moukarilla. Olisin halunnut niin paljon enemmän viime kesältä, mutta tosiasia on vieläkin se että sain sen mitä ansaitsin.

Totuus on se että aiheutin itse välilevyn pullistumani. Harjoittelin väärin. En tiennyt tarpeeksi miten vahvistaa keskivartaloa, tai itse asiassa, en tiennyt mitä vahva keskivartalo tarkoittaa. Harva tekee tahallaan asioita väärin. En minäkään tiennyt tekeväni. Joskus oppii asioita ajoissa. Joskus niitä oppii kantapään kautta.

Miksi minä? Tätä kysymystä olen toistanut itselleni monta kertaa, kuluvan vuoden aikana. Olen miettinyt sitä että miten on mahdollista että tunnen monta urheilijaa, jotka harjoittelee samalla tavalla kuin miten minä harjoittelin, mutta just minun selkäni petti. Miksi minun, kun ei muiden? Miksi?

Viimeisten viikkojen aikana olen kuitenkin lopettanut tuon kysymyksen kysymistä itseltäni. Olen pikku hiljaa alkanut huomaamaan että keskivartalo alkaa toimia harjoituksissa. Kaikissa harjoituksissa on jotenkin tukevampi olo.  Onhan keskivartaloni vielä säälittävässä kunnossa, mutta puolentoista vuoden työ alkaa pikku hiljaa näkyä. Tämä tuntuu todella hienolta! Olen vaihtanut kysymystä. Uusi kysymys kuuluu: Olisinko panostanut näin paljon keskivartalooni, jos selkä ei olisi mennyt rikki? Oikea vastaus olisi: kyllä. Rehellinen vastaus on: tuskin (= luultavasti en…).

Olen alkanut ymmärtämään miten onnekas olen. Olen jopa kiitollinen siitä että selkäni petti! Mitä jos se olisi pettänyt vasta kymmenen vuoden päästä. Olisin toki tehnyt perus vatsa- ja selkälihas harjoitteita, mutta ei varmasti yhtä motivoituneesti kuin miten nyt teen. En olisi ottanut asioita yhtä vakavasti. Olen todella onnekas että selkäni ymmärsi kertoa että nyt ollaan väärällä tiellä. Nyt minulla on ollut aikaa tehdä asioita kunnolla alusta. Perustyötä, mitä on paljon kivempaa tehdä 19-vuotiiaana kuin 29-vuotiaana!! Tämän ansiosta minulla on mahdollisuus tehdä parempia tuloksia tulevaisuudessa!

Nyt olen saanut apua fyssareilta jotka opastavat minut hyvän kehonhallinnan tielle. Olen lisännyt oheisvoimaharjoittelun määrää reilusti. Olen motivoitunut ja tiedän miksi teen asioita. Tämä kaikki vain ja ainoastaan välilevyn pullistuman ansiosta.

Koska, kuten totesin, tunnen monta urheilijaa jotka harjoittelee niin kuin minä harjoittelin.  Kaikilla se selkä ei petä, vaikka harjoitusmenetelmät ovat väärät. Olen kiitollinen siitä että juuri minun selkäni ymmärsi mennä rikki. Kiitollinen siitä että se ymmärsi siirtää harjoitteluni takaisin oikeille raiteille. Kiitollinen siitä että se auttoi minua arvostamaan harjoittelua vielä enemmän! Kiitollinen siitä että tulen tekemään kovempia tuloksia tulevaisuudessa loukkaantumisen takia. Olen kiitollinen!

Kiitos selkä!

Kausi 2014

Taitaa olla syksy. Ainakin kalenterin mukaan pitäisi olla. Pakkohan minun on uskoa. Syksyn tulo tarkoittaa sitä että kausi on paketissa. Tai kausihan on ollut paketissa jo monta viikkoa, ja seuraava harjoituskausi on jo alkanut. Mutta nyt tuntuu siltä että olisi sopiva hetki vähän kerrata miten kausi meni (tai miten se ei mennyt…).

Kuluneesta kaudestahan ei pitänyt tulla yhtään mitään. Lähdin kauteen sillä ajatuksella että olin huono (loukkaantumisten vuoksi), ja siksi en tulisi pärjäämään. Tämä toteamus oli minulle todella tärkeä. Kesä olisi voinut olla todella synkkä, mutta kun hyväksyin realiteetit heti alkuun, onnistuin nauttimaan myös huonoista tuloksista, kunhan kehitystä näkyi! Jo se et sain osallistua kilpailuihin oli ilonaihe. Olihan siinä myös haluja heittää pitkälle, mutta se ei nyt toteutunut, ensi kesänä sitten.. Kauden ainoa ”virallinen” tavoitehan oli että pysyisin ehjänä ja että voisin aloittaa syksyn harjoittelut ongelmitta kauden jälkeen.

Tuloksellisesti kausi oli nousujohteinen! Kilpailin 11 kertaa ja niistä heitin ennätykseni yhdeksässä kilpailussa. Pikkasen harmittaa että en ymmärtänyt hankkia kunnon ennätysbonus-sopimusta jonkun kivan firman kanssa ennen kautta. Olisin rikas! Nyt en valitettavasti ole. Virheistään oppii!

Suurin menestys tällä kaudella oli se et. tai no.. Enhän minä kokenut mitään menestystä tällä kaudella. Mutta ei haittaa. Se antaa vaan lisäpotkua tulevia vuosia varten! Suurimmat harmitukset (tai pettymykset) olivat SM-kisat ja se että en ylittänyt A-luokan tulosta (Kalevan Kisa-raja) miesten moukarilla. SM-kisat harmittavat koska en pystynyt ottamaan mitalia huonotasoisessa kilpailussa ja tulos miesten moukarilla harmittaa muuten vain. Eihän sillä ole paljon merkitystä jos heität parikymmentä senttiä rajan alle tai yli. Enhän minä olisi tehnyt yhtään mitään Kalevan Kisoissa minun tulostasollani. Tai, olisin kokenut kisaturistina olemista, mutta se ei kiinnosta minua pätkääkään. Jos osallistun näin suuriin kilpailuihin, haluan oikeasti kilpailla sijoituksista, enkä vaan osallistua!

Kausi tilastollisesti:

• SB: 64,52m 6kg moukarilla ja 56,76m 7,26kg moukarilla
• 19v Suomen tilasto: 6. (Ero kärkeen: 10,29m)
• 19v Maailman tilasto: 78. (Ero kärkeen:  20,19m)
• Miesten Suomen tilasto: 29. (Ero kärkeen: 20,81m)

Tilastot kertovat että olen kaukana huipputuloksista. Mutta onneksi minä voin kehittyä ja maailman-/Suomenkärki pysynee samana. Tuskinpa kukaan kuitenkaan heitä paljon yli 86,74m lähitulevaisuudessa. 20m on ihan saakelin suuri ero. Mutta sitä eroa pitää vaan metri metriltä kuroa kiinni. Uskon että pystyn siihen. Muuten en jaksaisi edes kokeilla! Moukarinheitto on pitkäjänteistä puuhaa. Pitää olla kärsivällinen. Siirryn ensi vuonna miesten välineeseen, ja kestänee monta vuotta ennen kuin voimatasot ovat siinä missä niitten pitääkin. Kärsivällisyyttä!

Kuten kerroin tekstin alussa, harjoittelu seuraavaa kautta varten on alkanut. Ja valitettavasti pitää todeta että en ihan päässyt siihen ainoaan tavoitteeseen mitä minulla oli ennen kautta. Halusin harjoitella täysin oireettomasti. Se ei tule, valitettavasti toteutumaan. Minulla on ollut jo reilun kuukauden verran ongelmia SI-nivelen kanssa (Sijaitsee alaselässä, käyttäkää Googlea jos haluatte tietää enemmän). Se onneksi ei estä minut harjoittelemasta, vaan vähän hidastaa. Se on kivulias, joskus enemmän joskus vähemmän. Mutta kunhan kuuntelen kehoani kunnolla, niin ei pitäisi olla suurempia ongelmia.

Tuleva kausi tulee kuitenkin olemaan vähän rikkonainen. Intti kutsuu tammikuussa, ja silloin harjoittelu ehkä tullee kärsimään. Tulen kuitenkin tekemään kaiken niin että armeijasta ei olisi haittaa, pikemminkin hyötyä. Tuskinpa onnistun siinä, mutta kunhan minimoin haitat niin voi olla tyytyväinen!

Tavoitteet ensi kaudelle on kehittyä kaikilla osa-alueilla. En ole asettanut muita tavoitteita kuin että perustaso seiskalla pitäisi olla yli 60m. Jos joku heitto sattuisi lentämään vähän pidemmälle, niin en valita. Työnteko jatkuu. Tulevana viikonloppuna lähden SFI-leirille Kuortaneelle ja sieltä eteenpäin kohti kesää 2015.

Pettymyksen karvas maku

Jos joku olisi väittänyt maaliskuussa, kun ensimmäisen kerran, pitkän tauon jälkeen, aloin pyörimään kevyellä moukarilla, että minä tulen taistelemaan SM-mitalista parin kuukauden päästä niin en olisi uskonut.  Jos joku olisi väittänyt samaa viikko ennen kisoja, niin en olisi vieläkään uskonut. En edes callingissa olisi uskonut että olisin lähellä top 3 sijoitusta.  Mutta miten kävi? Jälleen kerran, kuten monesti aikaisemmin, minulle tarjottiin mahdollisuutta päästä palkintopallille. Valitettavasti en näköjään tälläkään kertaa halunnut sitä tarpeeksi. Harmittaa ihan älyttömästi!!

Viimeistely ennen kisoja sujui hyvin. Se koostui parin viikon kevyemmästä jaksosta. Tein herättäviä harjoituksia ja lepäsin. Pari päivää ennen itse kilpailuja heitin tavanomaisesti kisasimulaation. Se tarkoittaa sitä että heitän kahdeksan heittoa, niin kuin kisassa: kaksi lämmittely, ja kuusi kilpailuheittoa). Se harjoitus meni yli odotusten. Kaikki heitot tulivat alas keskelle sektoria, ja kaikki heitot olivat yli 60m pitkiä. Pisin heitto oli 62,34m mikä oli oma harkka SB! Olin kauden parhaimmassa kunnossa. Silti tiesin että olin lähes kymmenen metriä mitalitaistelusta. Tai ainakin luulin tietäväni.

Kilpailupäivänä olo oli hyvä. Tunsin että tänään saattaa lentää! Sama fiilis jatkui kilpailun alkuun saakka. Olin levollinen. Luulen sen johtuneen siitä että lähdin kilpailuun paineitta kun en odottanut menestyväni.

Rinki oli todella karkea. Se ei haitannut minua, koska omakin harjoitusrinki on hidas, mutta odotin että se vähän haittaisi muiden heittämistä tuloksellisesti. Tämä seikka ei kuitenkaan nostanut uskoni mitalitaisteluun pääsemisestä.

Alla kerron itse kilpailusta. Tästä linkistä löydät myös heittovideo kisoista!

Kilpailu alkoi minun kohdallani suhteellisen heikosti, ainakin teknisesti. Silti ensimmäisen heiton pituus oli 61,40m. Se oli kuitenkin tuloksellisesti hyvä alku, ainakin oman tason mukainen. Siitä oli hyvä parantaa toiseen. Ja se toinen heitto olikin sitten vähän parempi, nimittäin 64,52m, eli kahden metrin parannus omaan ennätykseeni. Heitto ei kuitenkaan vieläkään ollut sellaista mitä hain (ja mitä olen hakenut koko kesän, ja jopa koko urani aikana…). Ongelmana on se että heittoni on liian suppea, mitä johtaa siihen että lopussa tulee kiire, ja neljän pyörähdyksen heitossa viimeinen kierros jää lähes tehottomaksi. Jos se osuisi kohdilleen, niin saisin vielä lisämetrejä heittooni. Tässä vaiheessa ymmärsin että voisin ehkä jopa taistella mitalista. Kärki oli jo heittänyt yli 70m, mutta sekä hopea ja pronssi oli vielä 66m paikkeilla. Toki odotin vielä muilta parannuksia, mutta odotin sitä myös itseltäni.

Kolmas heittoni lipsahti valitettavasti sektorin ulkopuolelle. Se oli kuitenkin tärkeä heitto minulle. Tai ainakin näytti minulle mitä minun pitää harjoitella. Toisen heiton jälkeen en pystynyt pitämään ajatuksia kasassa. Kahden metrin ennätysparannus, ja toteamus mitalitaistelussa olemisesta, johti siihen että sain pienen tyytyväisyyden tunteen. Se oli todella paha, ja johti kuten sanottua, siihen että seuraavasta heitosta ei tullut yhtään mitään. Tätä minun pitää oikeasti harjoitella tulevia vuosia varten. Pitää välttää tyytyväisyyden tunnetta kisojen aikana, koska siitä ei seuraa mitään hyvää!

Neljännessä heitossani olin jo pystynyt keräämään ajatuksiani kasaan, ja pääsin heittämään normaalisti. Valitettavasti se heitto epäonnistui ja tulos oli perus, 61,79m. Viides heitto oli sitten hyvä. Todella hyvä. Ehk jopa kilpailun paras heitto minulta. Mutta jotenkin onnistuin sähläämään tasapainon kanssa niin että en pysynyt ringissä. Heitto oli pitkä, ehkä kilpailun pisin, minulta, mutta jos ei pysy ringissä niin pitää vaan syyttää omaa kömpelyyttään, ja mennä eteenpäin.

Kaikki jäi viimeisen heiton varaan. Mitali oli hopeatarjottimella, täysin otettavissa. Vaadittava tulos kolmanteen sijaan oli: 66,85m. Mutta eihän siitä tullut yhtään mitään. Tai no, kyllähän minä heitin 63,41m, mikä oli kauden toiseksi paras tulos. 

Olin lopputuloksissa viides. Ihan ok sijotus jos katsoo miten harjoituskausi meni. Mutta sillä ei ole väliä. Totuus on se että SM-kisoissa pitää olla kunnossa jos haluaa ottaa niitä mitaleja, ja minä en ollut. En ainakaan tarpeeksi hyvässä. Harmittaa ihan älyttömästi!

Kisa päättyi siis pettymykseen. Olen nyt viidesti ollut sellaisessa kunnossa SM-kisoissa että minulla olisi pitänyt olla ihan realistisia mahdollisuuksia SM-mitaliin. En ole kuitenkaan koskaan onnistunut ottamaan sitä. Aina, kun kunto on ollut riittävä, olen jäänyt 1-2m siitä perhanan mitalista.. Siihen en tiedä syytä. Kyse on luultavasti henkisestä heikkoudesta. Yleensä olen kuitenkin pystynyt heittämään omalle tasolleni SM-kisoissa, en ole koskaan epäonnistunut. Nyt oli kuitenkin ensimmäinen kerta milloin onnistuin tekemään uutta ennätystä SM-kisoissa. Harmittavasti se ennätys tuli nyt kun en ollut läheskään tarpeeksi hyvässä kunnossa…

Nyt on vaan pakko jättää pettymystä taakse ja mennä eteenpäin. En ole vielä varma milloin kilpailen seuraavaksi, mutta tulen luultavasti heittämään vielä pari kilpailua tällä kaudella. En ole SM-mitalisti, mutta olen ehjä, ja saan taistella niistä tulevina vuosina. Ja tulen taistelemaan. Ja jonain päivänä tulen myös saavuttamaan sen henkilökohtaisen SM-mitalin! Ja onhan maailmalla myös arvokkaimpia mitaleja tarjolla. Niitä kohti!