Miksi pärjätään väärissä lajeissa?

Suomi on surkea urheilumaa. Kukaan ei arvosta urheilua Suomessa. Emme koskaan pärjää arvokisoissa. Urheilijat ovat parempia selittelemän tappioitaan kuin voittamaan. Parasta olisi jos lopetettaisiin kilpaurheilun kokonaan. Tällä tavalla säästettäisiin monta miljoonaa vuodessa. Voisimme keskittyä johonkin tärkeään, ja lopettaa pelleilyn urheilukentillä!

Tai mitä jos alettaisiin käyttää hyväksemme sitä potentiaalia mitä Suomalaisessa urheilussa on?! Urheilun arvostus Suomessa on yleisesti ottaen aika alhainen. Jokapäiväisesti urheilua seuraava väestö on vähemmistössä jos otetaan koko kansa huomioon. Mutta menestyksen, esim. jääkiekossa, myötä tilanne muuttuu. Tämä on ihan luonnollista. Kuluttajat haluavat laadukkaita tuotteita. Ja laadukas urheilutuote on menestyvä. Tarkoittaako tämä että menestys lajissa kuin lajissa takaa suuren yleisön?! Lyhyt vastaus: ei tarkoita!

Ilta Sanomat julkaisi pari päivää sitten tekstin missä todettiin että Suomi oli todella menestyvä vuonna 2013. Ja kyllähän 136 MM- ja 135 EM-mitalia on näyte suuresta menestyksestä. Siis ajatelkaa! Suomalaiset urheilijat ovat saavuttaneet 271 arvokisamitalia kuluvan vuoden aikana. Se on 0,7 mitalia päivässä! Ja kuka menee väittämään että Suomalainen urheilu ei ole menestyvää?!

Suuren riemun keskellä pitää kuitenkin muistaa yhden tosiasian. Suurin osa mitaleista tuli sellaisista lajeista jotka eivät kuulu Olympia-ohjelmaan, ja näin ollen harrastajamäärät näissä lajeissa ovat luonnollisen alhaiset. Esimerkkinä voi antaa Suomen kuluvan vuoden menestyksekkäin laji, jos lasketaan arvokisamitaleitten määrää. Laji oli semmoinen kuin siluettiammunta. Vaikka olen joskus väittänyt olevani kiinnostanut urheilusta, niin minun on pakko myöntää etten koskaan aikaisemmin ole kuullut koko lajistakaan. Mutta onneksi on olemassa netti, ja pienen selailun jälkeen kävi ilmi että lajissa ammutaan metallieläimiä erä etäisyyksiltä.  Muita menestyslajeja oli pyöräsuunnistus, talvipurjehdus ja kahvakuula. Älkää ymmärtäkö minua väärin! Arvokisamitali on aina kova saavutus, ja arvostan kovasti voittajia, lajissa kuin lajissa. Mutta esimerkiksi EM-kulta sumopainissa on minun mielestäni pienempi saavutus kuin EM-kulta sadalla metrillä!

Suurin osa mitaleista tuli siis niin sanotusti alemman tason lajeista, missä urheilullinen taso ei ole päätähuimaava. Mistä tällainen kertoo? Miksi suomalaiset pärjäävät näissä lajeissa, mutta ei olympialajeissa? Missä piilee ongelma menestyksettömyyteen esimerkiksi yleisurheilussa? Miksi pärjätään väärissä lajeissa?

 Pienissä lajeissa menestyminen kertoo kuitenkin suuresta potentiaalista suomalaisessa urheilussa. Se kertoo siitä että Suomalainen kilpailuvietti on sillä tasolla millä sen pitääkin olla. Ajatelkaa miten hienoa olisi jos nämä loistavat urheilijat olisivat nuorena valinneet niin sanotusti ”oikean urheilulajin” eivätkä alenneet harrastamaan eukonkantoa tai saappaanheittoa.

Suomessa on potentiaalia rakentaa vahvaa huippu-urheilukulttuuria. Se vaatii vain sen että saadaan nuoret, joilla on kilpailuvietti kohdallaan, sellaisiin lajeihin missä on varaa ja mahdollisuuksia tulla ammattilaiseksi aikuisena. Ensisijaisesti nuoria pitää saada olympialajeihin, mutta myös golfiin ja moottoriurheiluun. Suomalaiset nuoret ovat suurempi kultakaivos mitä ikinä ollaan voitu ajatella, kilpailuvietti on synnynnäistä Suomalaisissa. Meidän pitää käyttää sitä hyväksemme!

Vastuu on urheilujohtajilla ja seuroilla. Suurin osa nuorista ei koskaan ala harrastamaan urheilua kilpailumielessä, vaikka kilpailuviettiäkin löytyisi ihan riittävästi. Syynä voi olla monta eri asiaa. Mutta yksi ongelma suomalaisessa urheilussa on eri lajien jääräpäisyys ja olematon yhteistyö. Se on valmentajan velvollisuus kertoa nuorelle urheilijalle että hän on väärässä lajissa, jos valmentaja näkee sen tarpeen. Jos esimerkiksi voimisteluvalmentajalla on todella ahkera, mutta silti huono urheilija valmennettavanaan niin valmentajan tehtävänä pitäisi olla ohjastaa urheilijaa toiseen, paremmin sopivaan lajiin, esim. yleisurheiluun. Tämä prosessi helpottuisi jos lajien välinen yhteistyö olisi parempi. Esimerkiksi oman kunnan seurassa kilpaillaan nuorista enemmän kuin että annettaisiin nuorille niille sopiva valmennus jotta nuorella olisi eväät pärjätä aikuisena.

Suomalaisessa urheilussa on potentiaalia, sen kertoo suuri arvokisamenestys. Mutta suomalaisessa urheilunkasvatuksessa on puutteita. Sen kertovat lajit missä menestystä tulee. Minä uskon, että kunhan saataisiin enemmän yhteistyötä lajien välille, ja nuoria ohjeistettuja oikeisiin lajeihin, niin menestys tulisi helpommalla, ja suuremmassa määrässä! Tämä vaatii kuitenkin aikaa. Tulosta ei synny yhdessä päivässä!

Selkäongelmia

Tiedät varmaan sen tunteen kun saa tehdä just sitä mitä haluat. Sen tunteen kun tiedät että maailmassa ei ole mitään tärkeämpää kuin just tämä hetki. Tuntuu siltä että ongelmia ei ole, että maailma vain ja ainoastaan pyörii sinun ympärilläsi. Se on ihana tunne. Teen kaikkeni että vielä pääsisin tuntemaan sen tunteen.

Minä en halua tällä hetkellä mitään muuta kuin että minun selkäni tulisi kuntoon. Haluan päästä harjoittelemaan niin että pääsisin tekemään sitä mitä rakastan, kilpailemista. On periaatteessa onni onnettomuudessa että minulla on ”vain” välilevynpullistuma. Se on yksi yleisimmistä vammoista moukarinheittäjille, ja suurin osa heittäjistä toipuu siitä. Toipuminen kuitenkin vaatii malttia, sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Pitää edetä rauhassa, ymmärtää että hosumalla tulee enemmän takapakkia kuin edistysaskeleita. Tämän olen valitettavasti saanut oppia kantapään kautta. Ja toivon todella että olen oppinut!

Muistan todella hyvin kun ensimmäisen kerran tunsin pientä oireilua alaselässä. Olin toukokuun alussa SFI:n leirillä Portugalin Monte Gordossa.  Yleensä aamu tarkoitti heittoharjoitusta. Mutta sinä aamuna jätettiin heitot väliin. Leiri oli ollut aika kova, ja kropassa tuntui. En sanoisi että vedin leirillä liian kovaa, mutta siitäkään en ole varma. Oli miten oli niin aamun harjoituksena olivat kevyet vedot hiekkatiellä. Askel oli lennokas, tai ainakin niin lennokas kuin se voi olla minun kropallani. Parin vedon jälkeen muistan että tunsin jotain alaselässä. Se ei ollut kipu, se oli todella lievää. Se ei mitenkään haitannut tekemistä. Selkä tuntui vaan jotenkin jäykältä, ja pienet tuntemukset hävisivät pienellä jumpalla. Ei siis haitannut yhtään, enkä siinä vaiheessa en tiennyt että koko kausi oli siitä hetkestä eteenpäin paketissa...

Leiri jatkui normaalisti. Olihan minulla pieniä tuntemuksia alaselässä, mutta koska ne lähti pois pienellä venyttelyllä niin en välittänyt. Muistan hyvin kun istuin lentokoneessa matkalla kohti kotisuomea. Olin niin hyvällä mielellä. Heitto oli pikkuhiljaa lähestynyt sitä formua mitä olin hakenut, ja kaikki oli muutenkin hyvin. Odotin kovasti kesän kisoja.

Seuraavana päivänä menin Espooseen kisaamaan. Luulen että olin ainut joka piti sitä hyvänä ideana mennä kisaamaan sunnuntaina kun olin tullut kotiin leiriltä edellisenä iltana. Olin kuitenkin todella innoissani että pääsisin kilpailemaan. Aamulla oli taas kipua alaselässä, mutta venyttelin ja laitoin vähän lämminvoidetta päälle ja olin valmis kisaan. Sain vain yhden onnistuneen heiton kisassa ja se jäi valitettavasti koko kauden ainokaiseksi.

Kipu yltyi päivä päivältä. Ja oli pakko ottaa tauko harjoittelemisessa. Pahimmillaan kipu oli niin voimakasta, ja säteilevää, että käveleminen melkein oli mahdotonta. Kävi sitten ilmi että ongelmana oli jonkinlainen välilevynpullistuma. Ja aloin, kovimman kivun hyydyttyä, kuntouttamaan sitä. En ottanut sitä aluksi vakavasti, olisi ehkä pitänyt. Tuumin vaan että kunhan nyt odottelisin pari kuukautta niin pääsisi heittämään kisoja sitten loppukesällä. Tein pari säälittävää yritystä heittää kesän aikana, mutta eihän se selkä loppujen lopuksi ollut valmis siihen.

Kesä ja syksy sujuivat kuntoutuksen merkeissä. Ja kokeilin sellaistakin kuin vesijuoksua. Ei ollut minun juttuni, mutta kun sitä harrasti tarpeeksi niin lopuksi se muuttui ihan siedettäväksi. Sen lisäksi tein keskivartaloa voimistavia harjoitteita sekä pientä jumppaa. Selkä parani, mutta todella hitaasti.

Syksyn aikana malttini loppui. En jaksanut enää odotella ja puuhastella kuntoutusharjoitteilla. Selkä tuntui jo aika hyvältä, ja nyt halusin päästää takaisin tositoimiin! Aloin etsimään ihmistä joka antaisi luvan harjoittelemiseen. Löysin, jopa kahta eri ortopedia jotka sanoi että saa harjoitella. Mutta molemmat painotti rauhallisuutta ja malttia. Olisi varmaan pitänyt kuunnella… Maltti oli just se mitä minulla ei ollut kuin aloin harjoittelemaan. Meni niin hyvin, olin innoissani. Yhtenä aamuna oli pieniä tuntemuksia alaselässä. Tiesin että tänään on pakko levätä. Mutta minä, typeränä, menin sen sijaan heittämään. Heitin vähän painoa, ja sen päälle viisi heittoa kutosella… Viis heittoa liikaa…

Pari viikkoa meni, tämän typerän heittoharjoituksen jälkeen, että selkä parani siedettäväksi. Nyt on vaan pakko ymmärtää. Pitää olla M. A. L. T. T. I. A. selän kuntoutuksessa. Toivon todella että saan kilpailla ensi kesänä. Mutta suurin toiveeni on että olisin kunnossa viimeistään ensi syksynä niin että saisin aloittaa uuden harjoituskauden täysin terveenä.

Onneksi televisio on keksitty. Ja kun en itse pysty urheilemaan niin voin kuitenkin seurata muita urheilioita tositoimessa. Tätä kautta saan kokea light- version siitä tunteesta minkä saan kun itse olen kilpailemassa. Ja kohta alkaa yksi vuoden kohokohdista penkkiurheilijalle: Keskieuroopan mäkiviikko. Olen aina rakastanut mäkihypyn seuraamista, en tiedä miksi, mutta se on vain niin siisti laji. Tänä vuonna olen varma että Janne Ahonen voittaa mäkiviikon! Minä luotan siihen että Janne pystyy ylittämään kaikkien odotukset. Kuka sinä uskot voittavaan. Tämän sivun vasemmalla palkilla löytyy äänestys! Annapa äänesi suosikillesi.

Olen myös kantanut korteni kekoon sen eteen että suomalainen mäkihyppy jälleen kerran nousisi sille tasolle mille se kuuluu. Joulupukki nimittäin toi kaksi kappaletta boksereita, joiden ansiosta lahjoitettiin 2€ mäkihypyn kansallistalkoisiin. Jos ei sillä summalla saada Suomalainen mäkihyppy takaisin maailman huipulle, niin millä sitten?!

Tästä se lähtee!

Noniin, nyt olisi tarkoituksena aloittaa blogin kirjoittamista. Luulen että olen joskus luvannut itselleni että en koskaan tulisi kirjoittamaan blogia, mutta nyt näyttää aika huonolta sen suhteen. En kutenkaan tule kirjoittamaan jokapäiväisestä elämästäni, koska se milloin esim. käyn suihkussa ei kuulu teille pätkääkään!

Sisällöllisesti blogini tulee koostumaan pääsääntöisesti urheilusta. Tulen päivittämään niin omaa tilannettani moukarinheittäjänä mutta tulen myös kommentoimaan Suomalaista ja kansainvälistä urheilukenttää omilla mielipiteilläni. Tämän lisäksi tulen myös kirjoittamaan muustakin kuin urheilusta, jos jokin yhteiskunnallinen asia kismittää.

Pyydän vielä virallisesti anteeksi siitä että teksteissä voi ilmennä pienimuotoisia kirjoitusvirheitä. Tämä johtuu siitä että olen ruotsinkielinen, ja suomenkieleni ei ole vahvimmasta päästä. Mutta tulen silti kirjoittamaan pääsääntöisesti suomeksi. Syy tähän on todella yksinkertainen. Intohimoni Suomalaiseen urheiluun on valtava. Ja haluaisin osallistua kansalliseen keskusteluun tietyissä, tärkeissä, asioissa. Siksi luulen että on helpompaa tavoittaa oikea kohderyhmä jos kirjoittaa oikealla kansankielellä. Mutta tulen myös, aina silloin tällöin, kirjoittamaan ruotsiksi, ifall det är någon fråga som angår finlandssvenskar som är aktuell.

Tulen päivittämään blogiani säännöllisen epäsääntöisesti. Toivon että minun blogini ansiosta pystyisin sekä osallistumaan keskusteluihin ja parhaimmassa tapauksessa herättää uusia keskusteluita.