Katselin lauantaina, kun Riitta-Liisa Roponen (42 v) nappasi SM-kultaa ja Kaisa Mäkäräinen (38 v) oli hopealla naisten 10 km vapaan kilpailussa. Meikäläisen ensimmäinen spontaani reaktioni oli, että kuinka paskoja muut sitten ovat, jos he eivät edes pärjää näille urheiluvanhuksille?! Oman kapean SoMe-kuplani perusteella en ollut ainoa, joka ajatteli näin.
Hetkeä myöhemmin olin kuitenkin jo jyrkästi eri mieltä itseäni kanssa!
Pohditaanpa vähän
faktoja… Roponen on aikuisten tasolla seitsenkertainen arvokisamitalisti, 20-kertainen
Suomen mestari ja hän on edustanut Suoema arvokisoissa 13 kertaa (Oberstdorf olisi 14. edustustehtävä)! Nämä näytöt itsessään riittää siihen, että sitten kun (tai Roposen tapauksessa jos) hänen uransa päättyy, niin Roposen paikka on suurimpien lajilegendojen tuntumassa!
Se on kuitenkin historiaa... Mikäs on sitten tämän hetken tilanne?
Roponen harjoittelee tällä kaudella noin 900 tuntia, joka on vanhukselle ihan reipas määrä liikuntaa. Reilu viikko sitten hän oli Falunin MC kilpailussa sijalla 24 häviten voittajalle 1,48 min, mutta neljäs sija jäi raskaassa maastossa ainoastaan reilun minuutin päähän.
Mainittakoon, että Falunissa toiseksi vanhin pisteille hiihtänyt oli kilpailun 18. sijoittunut Charlotte Kalla (32 v)! Hän voitti Roposen 18 sekunnin marginaalilla.
Roposen taso
vapaan kympillä on hänen ikäänsä nähden järjettömän kova ja myös ilman
ikätasoitusta hyvää kansainvälistä vauhtia. Maailmasta ei löydy, kuin muutama kymmentä parempaa hiihtäjää kyseiselle matkalle (joista suurin osa ovat Norjalaisia).
Kilpailun jälkeen fokus pitäisi ehdottomasti olla Roposen hyvyydessä (Ja näin se onneksi taisi ollakin oman heikon päänuppini ulkopuolella)! Kaikki muu on köyhää urheilupuhetta ja ajattelua… Ja siihen sorruin itsekin. Käsi pystyyn virheen merkiksi!
(Lajiyhteisö voi toki keskenään pohtia, jos Kerttu Niskasen ja Krista Pärmäkosken lisäksi pitäisi löytyä kolmas tai neljäskin hiihtäjä, jolla on rahkeet sijoittua 20 parhaan joukkoon kansainvälisissä kilpailuissa. Eihän sekään tosiaan huono asia olisi.)
 |
| KUVA: LEHTIKUVA |
Kilpailu myös todisti sen, miksi tämän tyyppiset olympialiikkeen yksilölajit (kuten esimerkiksi hiihto ja yleisurheilu) ovat mielestäni niin siistejä, mutta samalla niin karuja.
Mikään aktiiviurheilijan, tai maajoukkuehiihtäjän status ei takaa sinulle yhtään mitään. Kaikki kansalaiset lähtevät SM-kisoihin samalta viivalta ja päivän paras voittaa!
Kuka tahansa voi milloin vaan päättää, että hän haluaa yrittää, eikä se vaadi mitään sopimuksia mihinkään suuntaan tai joukkueeseen. Hiihtoladut ja yleisurheilukentät ovat aika monessa paikassa yleisessä käytössä.
Lähes kaikkien Olympialajien SM-kisojen osallistumiskustannukset ovat varsin maltilliset. Seuran jäsenyys, lisenssi ja SM-kisojen osallistumismaksu maksavat korkeintaan muutamia satoja euroja. Menestys on siis lähtökohtaisesti kiinni siitä, kuinka paljon työtä jaksat / pystyt tehdä.
Ja voittamalla SM-kisoissa olet yleensä vahva ehdokas nousemaan arvokisoihin ja kamppailemaan lajisi maailman parhaan urheilijan tittelistä! Siistiä!
Se karu puoli tuleekin
sitten siitä, että ainoastaan yksi voi olla yksilölajin paras. Kuka vaan voi
antaa kaikkensa, mutta ainoastaan yksi urheilija voi voittaa. Geenit, harjoittelun
laatu / määrä, olosuhteet, päivän kunto, urheilijan luonne, sattuma jne. tulee aina karusti
laittamaan urheilijat paremmuusjärjestykseen.
Ikinä ei kaikille ole (onneksi)
jaossa kultaa hyvästä yrityksestä, vaan se mitali jaetaan ainoastaan parhaalle. Kaikki muut tulevat sen seurauksena aina suuren yleisön silmissä tippumaan "eivät pärjää"-kategoriaan.
Jos miljoona ihmistä yrittää ja antaa kaikkensa, niin joku tulee sijoittumaan sijalle miljoona, joka on melko kaukana kärjestä...
”Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska”-sanonta pätee yksilöurheiluun ikävän/ihanan hyvin!
Mutta nyt en siis enää viitannut lauantain kilpailun kärkikolmikkoon.
Onnea Riitta-Liisa Roponen Suomen mestaruudesta!
Eteenpäin!
---
YHTEISTYÖSSÄ:
Urheiluvälineiden verkkokauppa: funraise.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti