PikkuFredun seikkailut - Kaiken alku!

8.4-1995! PikkuFredun syntymäpäivä. Sitä päivää muistetaan myös päivänä, jolloin Jokerit hävisi SM-liiga finaalit TPS:lle. Tulevalle HIFK fanille tämä oli ihan kohtuullinen alku elämälle. Pari viikkoa myöhemmin Suomi voittaa Jääkiekon MM-kultaa. Voisi luulla, että tästä naperosta tulisi ihan jäätävä lätkäfani. Toisin kuitenkin kävi. PikkuFredu kiinnostui urheilusta, eikä bisneksestä. Suljettu Liiga ja aivan liian usein pelattu Skoda Cup, jäähdytti kiinnostuksen aika alhaiselle tasolle. HIFK fanittaminenkin jäi aika säälittävän alhaiselle tasolle. Fanituotteita löytyy, mutta peleissä hän ei ole käynyt sitten viime mestaruuskauden. Muut lajit ovat vaan mielenkiintoisempia. Mutta mistä se pikkuFredun kiinnostus urheilua kohtaan lähti? Mikä teki hänestä urheiluhullun? Hypätäänpä minun pääni sisään, ja otetaan selvää! Pääni on aika iso, joten kaikki mahtuu. Kelataan ajassa taaksepäin! Aikaan jolloin pikkuFredu oli lähes yhtä leveä kuin pitkä. Palataan pikkuFredun ensimmäisiin urheilumuistoihin! Avataan minun pääni sisällä löytyvään VHS-kasetti arkisto! Esitys alkaa.

Sydney 2000

PikkuFredu näkee painonnostoa! Yhden noston. Ei aavistustakaan, jos kyseessä tempaus vai työntö. Johtuu siitä, että pikkuFredulla ei ole aavistustakaan mikä niiden ero on. Eikä VHS kannestakaan selviä. Kasetin teksti tuntuu myös jotenkin liian tuoreelta. Ihan kuin se olisi kirjoitettu myöhemmin. Kukaan ei tiedä, jos tämä parin sekunnin muisto-nauhoitus edes on peräisin Sydneyn Olympialaisista. Voi olla, että kyseessä on joku muu juttu, mikä on vaan jälkeenpäin yhdistetty olympialaisiin. Se jääköön ikuiseksi mysteeriksi!

Mäkihyppy

Tällä VHS:llä ei ole päivämäärää. Mutta se on nauhoitettu ennen 2001. Mäkihyppy oli kova juttu pikkuFredulle. Ei silleen, että itse kisat olisivat kiinnostaneet, mutta siinä oli hassuja vivahteita. Yksi hyppääjä huusi aina kurkku suorana hyppynsä jälkeen. Hän sai lempinimen ”skrikhalsen”! Oli myös olemassa toinen kiva hyppääjä. Hänellä oli hassut viikset! PikkuFredu pystyi hyvin touhuamaan, vaikka Legojen kanssa eri huoneessa, mäkihyppy-kisojen aikana. Mutta kun skrikhalsen tai viiksi-hyppääjä oli vuorossa piti siirtyä TV:n ääreen! Joskus pikkuFredu sattui näkemään muita hauskoja hyppääjiä. Aku Ankalla oli keltainen nokka. Löytyi myös hyppääjä jolla oli musta nokka! PikkuFredu ei koskaan keksinyt lempinimeä hänelle, mutta musta maski näytti hauskalta! Mäkihyppy oli ensimmäinen laji josta pikkuFredu alkoi tykkäämään.

Lahti 2001

Kiipeily on täydessä käynnissä. Lahden hiihtostadionin takasuoran takana löytyvä mäntyjyrkkänne on 5 vuotiaalle aikamoinen seikkailupuisto! Ylös pitää päästää kaikin keinoin! Ja ylös päästäänkin. PikkuFredu seuraa, kun muutama hiihtäjä rynnistää kohti J-mutkaa. Hän ei oikein tiedä kuka hiihtää, ja miksi, mutta hän on kuitenkin paikalla. Illalla on nimittäin mäkihyppyä! Sitä hän odottaa innolla!

Ilta koittaa. PikkuFredu on jo nähnyt mäkihyppääjien koekierroksen. Se oli siistiä! PikkuFredu ei malta edes odottaa, että itse kilpailu alkaa. Jotkut taitaa kyllä hiihtää vielä. Taisi tulla kultaa Suomeen. Nainenko? Aika lyhyttä matkaa kyllä hiihtivät! Milloin se mäkihyppy alkaa? Tuuli yltyy.

Ilta on pilalla. Tuulee liikaa. Ei hypätä. PikkuFredu ei voi käsittää miksi näin. Isä selittää, että vaikka montussa ei tuule, niin tornissa tuulee liikaa. PikkuFredu katsoo suurmäen tornissa liehuvia lippuja. Hänen mielestään kyllä pitäisi pystyä hyppäämään. Mutta hänen mielipiteellä ei ole nyt väliä… VHS kasetin kuva sumenee surullisen musiikin säestämänä.

Salt Lake City 2002

Jos Sydneyn nauhoitus oli kyseenalainen, niin tämä ei ole! PikkuFredu tiedostaa, että Olympialaiset ovat suuri juttu, ja hän on jopa vähän odottanut kisoja! Suurimmat tähdet ovat tietenkin Samppa Lajunen ja Jaakko Tallus! Se hetki, kun Samppa Lajunen saavuttaa, ja ohittaa, Jaakko Talluksen on jäänyt pikkuFredun muistiin ikiajoiksi! Myös Lajusen sininen tukka ja voitontuuletukset olivat kovia juttuja!

Muitakin muistoja löytyy: Janne Lahtela taisi olla kova jätkä! Pikkufredulla ei ole kyllä aavistustakaan mikä laji on kyseessä, mutta eihän se haittaa. Toinen kummallinen laji oli luistelua jääkiekkokaukalossa. Siinä näköjään kaikki kaatuivat, paitsi yksi, joka näytti hassun yllättyneeltä!

Tämä Salt Lake Cityn VHS kokoelma alkaa jo olla aika suuri. Eikä me ehditä käydä kaikkea läpi. On se jännä miten paljon tapahtumia, pikkuFredun aivot pystyy rekisteröimään jo kuusivuotiaana!

Jääkiekon MM-kisat 2003

Siinä se VHS kasetti on. Keskellä hyllyä. Mutta siinä on kuitenkin jotain erilaista. Teksti on jotenkin suttuista kasetin kyljessä. Ihan kuin se olisi joutunut veden alle. Muste on levinnyt. Mistäköhän mahtaisi olla kyse? Pistetään nauha pyörimään.

PikkuFredu nauttii. Koko perhe istuu telkkarin edessä. Se on aina juhlapäivä, kun syödään iltapala TV-huoneessa. Siinä on jotain ekstraa. Televisiosta tulee jääkiekkoa. Pari päivää sitten oltiin paikan päällä Helsingissä, katsomassa Suomi-Saksa peliä, ja se oli hauskaa. Ja Suomihan pelaa loistavasti! Maali maalin perään! Toi numero kahdeksan taitaa olla aika hyvä! Ja ruotsin maalissa pelaa se sama joka mokasi hassusti vuosi sitten! PikkuFredu on innossaan! Hän on oppinut nauttimaan urheilusta! Enää ei ole pelkästään kyse hassuista ihmisistä, vaan nyt on jo tulos tärkeää! Ja tulos on loistava! Suomi johtaa 5-1.

Tässä kohtaa isä ja äiti ohjaavat pikkuFredun nukkumaan! Mutta sehän ei haittaa, koska Suomihan voittaa. Isä toivottaa hyvää yötä, mutta jättää kuitenkin radion soimaan pikkuFredun huoneessa. Hän saa vielä nauttia tästä mahtavasta ottelusta!

5-2… Ei hätää. PikkuFredu ei malta nukahtaa, hän on niin iloinen! Hän tanssahtelee sängyssä. Juhlapäivä! 5-3 maali tulee lähes huomaamatta, juhlat pehmolelujen kanssa jatkuu! Sitten tulee 5-4 maali.. Se on jo erilainen. PikkuFredu muistaa ikuisesti, kun selostaja huutaa, epätoivoisesti, ”Och Finland leder endast med udda målet!!!”. Äänessä on jo pienen paniikin sävyjä. Ja sitten pikkuFredu nukahtaa. Onnellisesti tietämätön huomisesta.

Seuraava aamu. Ulkona on valoisaa. Isä tulee herättämään. Kuva sumenee. On vaan tyhjyyttä. Kyyneleet valuvat silmistä. Maailma on epäreilu. PikkuFredu ei tule koskaan olemaan iloinen enää. Suomi on hävinnyt 5-6. Kaikki on ohi. Ihan kaikki.

Poistukaa päästäni. Tämä esitys on ohi. Näitä haavoja ei pidä repiä auki enää!

---

Siinäpäs oli muutamia hienoja, ja vähemmän hienoja, muistoja. Matkani urheiluhulluksi. Onhan minulla muitakin, mutta nämä ovat mielestäni tärkeimmät. On jännä pohtia mikä tekee ihmisen urheiluhulluksi? Siihen minulla ei ole vastausta. Luulen, että ihminen kasvaa pikkuhiljaa urheiluhullun saappaisiin. Yksikään yksittäinen tapahtuma ei johda siihen. Sen vaan tiedän, että minä olin jo myynnyt sieluni urheilun alttarille kahdeksan vuotiaana, jääkiekon kotikisoissa 2003. Silloin olin jo oppinut omaksumaan urheilun valtavan voiman. Silloin itkin ensimmäisen, mutta ei viimeisimmän, kerran urheilutuloksen vuoksi. Sen aamun surusta lähtien olen osannut iloita, ja surra, urheilun eri tapahtumia täysin rinnoin! Se on antanut mahtavaa sisältöä elämääni. Urheilu on mahtava juttu!

Toivottavasti teksti oli jollain tavalla viihdyttävä. Ainakin yritin. Mikä oli sinun ensimmäinen urheilumuistosi? Milloin sinun urheiluhulluutesi syntyi? Vai onko se koskaan syntynyt? Jos ei, niin miksi?  Kerro kommenteissa!

Eteenpäin!

P.S. Niin, puhuin vähän mäkihyppääjistä. Mutta olihan niillä oikeita nimiäkin:

Skrikhalsen = Sven Hannawald

Viikset = Adam Malysz

Aku Ankka = Janne Ahonen

Mustanaamio = Tami Kiuru

D.S.