Minun lajivalintani!

Minun lajini on moukarinheitto. Nuorempana harrastin muitakin lajeja. Jossain vaiheessa oli sitten vaan pakko päättää mikä lajeista olisi minun omani. Mikä on se laji missä haluan voittaa maailmanmestaruuden? Moni entinen, ja nykyinen, urheilija on nuorena joutunut tekemään lajivalinta. Se voi joko olla helppo, tai vaikea päätös. Joku tekee sen liian aikaisin, ja joku päättää lopettaa urheilun kokonaan, aivan liian nuorena. Kaikkien tarina on erilainen. Tässä tulee minun tarinani. Miksi minusta tuli moukarinheittäjä!

Olen elämässäni kilpaillut neljässä eri lajissa:

-Alppihiihto

-Käsipallo

-Maastohiihto

-Yleisurheilu

Alppihiihtoa en ole koskaan harrastanut vakavasti. Lapsena kävin kerran viikossa paikallisen seuran treeneissä, ja säännöllisesti seuran kisoissa. Uran kohokohta oli, kun otin pronssia seuran mestaruuskisoissa! (Viisi osallistujaa, ja kaksi laski ulos... Aurasin itseäni palkintopallille). Lopetin alppihiihdon jo alakouluikäisenä. Hauska laji, mutta ei ollut minun juttuni!

Käsipallo oli jo vaikeampi tapaus. Minua oikeasti voi vieläkin harmittaa, että en ollut parempi käsipalloilija! Olen sitä mieltä, että palloilulla on ylivertainen kilpailutapahtuma. Olisi oikeasti todella siistiä pelata viikoittain Bundesliigassa, viiden maalin keskiarvolla, euforisen yleisön edessä. Saisi olla kentän kuningas! Jatkuvaa tuulettamista ja huutamista. Ilosta tietenkin! Ja palkkaakin tulisi tilille! Urheilu on hyvänolontunteiden narkkaamista. Mikään kilpailumuoto ei minun mielestäni voita palloiluottelua hauskuudessa!

Mutta…

En ollut kovin hyvä pelaaja. Nuorempana seisoin maalilla, mutta siihen ei riittänyt rohkeus. Se on hullujen hommaa. Kentälle siirryttyäni pelipaikaksi vakioitui viivapelaajan paikka. Olin keskiverto. Siis Suomen mittapuulla, maailman kriteerien mukaan oli kylmästi sanottuna huono. Rahkeet olisi maksimissaan riittänyt kotimaisen liigan peruspelaajaksi. Tämä oli osasyy miksi en valinnut käsipallon, mutta ei suurin syy.

Olen yksilöurheilija luonteeltani. Joukkueessa on kiva olla niin kauan, kun kaikki antaa kaikkensa. Mutta heti jos joku laiskottelee, niin alkaa ottaa pannuun. Minua alkoi ketuttaa kun joukkueenitoverini ei ottanut urheilua yhtä tosissaan kuin mitä minä itse otin. Höntsäily ei kiinnosta. Haluan kilpailla! Eikä se on ihan fiksua alkaa haukkua omaa joukkuettaan. Etenkin kun tosiasia oli se, että suurin osa joukkueesta on pelillisesti minua parempi. Viisainta oli siirtyä takavasemmalle, yksilöurheilun pariin! Lopetin käsipallon 17 vuotiaana. Harrastin sitä 10 vuotta.

Eli lopullinen valinta tein hiihdon ja yleisurheilun välillä. Oli hilkulla, että valintani olisi kaatunut hiihdon puolelle. Omasta mielestäni hiihtoharjoittelu on paljon mukavampaa kuin moukariharjoittelu. Nautin esimerkiksi todella paljon pitkistä peruskunto-lenkeistä. Se kun saa tuntikaupalla liikkua rennosti, ja pohtia niitä näitä, on täyttä timanttia! Toisaalta, kisoissa ei tarvinnut kiivetä montaakaan ylämäkeä tajutakseni, että ei ehkä kuitenkaan. Siinä kun pikkukirput loikkii ohi oikealta ja vasemmalta, niin tällainen siniseen makkarankuori-asuun pukeutunut jätti saattaa joutua miettimään asioita uudelleen. Lopulta oli pakko todeta realiteetit. 17 vuotiaana olin jo liian painava hiihtoon. Eikä laihduttaminen kiinnostanut! Hitaiden peruskuntolenkkien mestarista piti jotenkin saada räjähtävää moukaroivaa tehokonetta. Koska totuus on se, että jos minusta pitää tulla hyvä urheilija jossain lajissa, niin suurimmat mahdollisuudet ovat moukariringissä. Siksi valitsin sen omaksi lajikseni!

Älkää ymmärtäkö väärin. On tämä moukarinheittokin ihan hauskaa. Että en minä tahallaan kiduta itseäni harrastamalla tylsää lajia. Käsipallopeli on vaan hauskempaa kuin moukarikilpailu, ihan samalla tavalla kuin PK-lenkki on hauskempi treeni kuin maksimipuntti. Tässä mielessä olen todella erikoinen moukarinheittäjä!

Se mikä eniten kiehtoo moukarissa, on lajin raakuus. Sinun pitää tehdä kaiken itse. Matka huipulle on pitkä ja kivinen. Jokaista askelta pitää ottaa itse. Kaikki on niin pienestä kiinni. Milloin vaan voi omat geneettiset rajoitteet iskeä päin naamaa. Joukkueurheilussa voi (karrikoidusti) istua katsomossa, loukkaantuneena, kun voitat olympiakultaa. Aina löytyy korvaajia, jos itse sössit. Mutta samalla voit olla maailman paras, pelata huippupelin, mutta silti hävitä ottelu. Yksilöurheilussa näin ei ole. Siinä olet ainoa joka voi vaikuttaa siihen, jos olet mestari tai looseri! Mutta tästä syystä tämä onkin niin kivaa!

Jos minä haluan olympiavoittajaksi niin minun pitää olla maailman paras. Ei riitä, että olen maailman 100. paras, joka ehkä voi olla tilanne jossain joukkuelajissa. Minun pitää murtautua n. 30 parhaan joukkoon maailmassa, jotta edes pääsisin kisoihin. Ja siis sauma tähän on vaan joka neljäs vuosi. Sitten minun pitää onnistua täydellisesti kisoihin valmistavissa treeneissä. Sitten minulla on kolme heittoa aikaa (a 7sek) onnistua karsinnassa. Ja sitten minulla on 3+3 heittoa aikaa onnistua täydellisesti, paineen alla, jos haluan mitalin tuliaisiksi loppukilpailusta. Jos sössin harjoituskaudella, tai näyttökisassa, tai viimeistelyssä, tai karsinnassa, tai finaalissa, niin peli on menetetty. Olen looseri. ”Kisaturisti”. Arvoton! Uusi mahdollisuus neljän vuoden päässä. Silloin ei kannata sössitä!

Mutta jos onnistun, edes kerran, niin olen ikuinen mestari! Olen voittaja. Olympiavoittaja! Tämä ohuella narulla taiteileminen on todella jännää ja mielenkiintoista. Haluan tietää mihin omat geenit riittävät! Onko minulla tarpeeksi paljon osaamista onnistua? Jos en onnistu, niin voin vaan syyttää itseäni. Mutta jos onnistun, niin kiitän kaikkia!

Eteenpäin!