Minun lajini on
moukarinheitto. Nuorempana harrastin muitakin lajeja. Jossain vaiheessa oli
sitten vaan pakko päättää mikä lajeista olisi minun omani. Mikä on se laji
missä haluan voittaa maailmanmestaruuden? Moni entinen, ja nykyinen, urheilija
on nuorena joutunut tekemään lajivalinta. Se voi joko olla helppo, tai vaikea
päätös. Joku tekee sen liian aikaisin, ja joku päättää lopettaa urheilun
kokonaan, aivan liian nuorena. Kaikkien tarina on erilainen. Tässä tulee minun
tarinani. Miksi minusta tuli moukarinheittäjä!
Olen elämässäni
kilpaillut neljässä eri lajissa:
-Alppihiihto
-Käsipallo
-Maastohiihto
-Yleisurheilu
Alppihiihtoa en
ole koskaan harrastanut vakavasti. Lapsena kävin kerran viikossa paikallisen
seuran treeneissä, ja säännöllisesti seuran kisoissa. Uran kohokohta oli, kun
otin pronssia seuran mestaruuskisoissa! (Viisi osallistujaa, ja kaksi laski
ulos... Aurasin itseäni palkintopallille). Lopetin alppihiihdon jo
alakouluikäisenä. Hauska laji, mutta ei ollut minun juttuni!
Käsipallo oli jo
vaikeampi tapaus. Minua oikeasti voi vieläkin harmittaa, että en ollut parempi
käsipalloilija! Olen sitä mieltä, että palloilulla on ylivertainen
kilpailutapahtuma. Olisi oikeasti todella siistiä pelata viikoittain Bundesliigassa,
viiden maalin keskiarvolla, euforisen yleisön edessä. Saisi olla kentän kuningas!
Jatkuvaa tuulettamista ja huutamista. Ilosta tietenkin! Ja palkkaakin tulisi
tilille! Urheilu on hyvänolontunteiden narkkaamista. Mikään kilpailumuoto ei minun
mielestäni voita palloiluottelua hauskuudessa!
Mutta…
En ollut kovin
hyvä pelaaja. Nuorempana seisoin maalilla, mutta siihen ei riittänyt rohkeus.
Se on hullujen hommaa. Kentälle siirryttyäni pelipaikaksi vakioitui
viivapelaajan paikka. Olin keskiverto. Siis Suomen mittapuulla, maailman
kriteerien mukaan oli kylmästi sanottuna huono. Rahkeet olisi maksimissaan
riittänyt kotimaisen liigan peruspelaajaksi. Tämä oli osasyy miksi en valinnut
käsipallon, mutta ei suurin syy.
Olen
yksilöurheilija luonteeltani. Joukkueessa on kiva olla niin kauan, kun kaikki
antaa kaikkensa. Mutta heti jos joku laiskottelee, niin alkaa ottaa pannuun. Minua
alkoi ketuttaa kun joukkueenitoverini ei ottanut urheilua yhtä tosissaan kuin
mitä minä itse otin. Höntsäily ei kiinnosta. Haluan kilpailla! Eikä se on ihan
fiksua alkaa haukkua omaa joukkuettaan. Etenkin kun tosiasia oli se, että
suurin osa joukkueesta on pelillisesti minua parempi. Viisainta oli siirtyä
takavasemmalle, yksilöurheilun pariin! Lopetin käsipallon 17 vuotiaana.
Harrastin sitä 10 vuotta.
Eli lopullinen
valinta tein hiihdon ja yleisurheilun välillä. Oli hilkulla, että valintani
olisi kaatunut hiihdon puolelle. Omasta mielestäni hiihtoharjoittelu on paljon mukavampaa
kuin moukariharjoittelu. Nautin esimerkiksi todella paljon pitkistä peruskunto-lenkeistä.
Se kun saa tuntikaupalla liikkua rennosti, ja pohtia niitä näitä, on täyttä
timanttia! Toisaalta, kisoissa ei tarvinnut kiivetä montaakaan ylämäkeä tajutakseni,
että ei ehkä kuitenkaan. Siinä kun pikkukirput loikkii ohi oikealta ja vasemmalta,
niin tällainen siniseen makkarankuori-asuun pukeutunut jätti saattaa joutua
miettimään asioita uudelleen. Lopulta oli pakko todeta realiteetit. 17
vuotiaana olin jo liian painava hiihtoon. Eikä laihduttaminen kiinnostanut!
Hitaiden peruskuntolenkkien mestarista piti jotenkin saada räjähtävää moukaroivaa
tehokonetta. Koska totuus on se, että jos minusta pitää tulla hyvä urheilija
jossain lajissa, niin suurimmat mahdollisuudet ovat moukariringissä. Siksi
valitsin sen omaksi lajikseni!
Älkää ymmärtäkö
väärin. On tämä moukarinheittokin ihan hauskaa. Että en minä tahallaan kiduta
itseäni harrastamalla tylsää lajia. Käsipallopeli on vaan hauskempaa kuin moukarikilpailu,
ihan samalla tavalla kuin PK-lenkki on hauskempi treeni kuin maksimipuntti.
Tässä mielessä olen todella erikoinen moukarinheittäjä!
Se mikä eniten
kiehtoo moukarissa, on lajin raakuus. Sinun pitää tehdä kaiken itse. Matka
huipulle on pitkä ja kivinen. Jokaista askelta pitää ottaa itse. Kaikki on niin
pienestä kiinni. Milloin vaan voi omat geneettiset rajoitteet iskeä päin
naamaa. Joukkueurheilussa voi (karrikoidusti) istua katsomossa, loukkaantuneena,
kun voitat olympiakultaa. Aina löytyy korvaajia, jos itse sössit. Mutta samalla
voit olla maailman paras, pelata huippupelin, mutta silti hävitä ottelu. Yksilöurheilussa
näin ei ole. Siinä olet ainoa joka voi vaikuttaa siihen, jos olet mestari tai
looseri! Mutta tästä syystä tämä onkin niin kivaa!
Jos minä haluan
olympiavoittajaksi niin minun pitää olla maailman paras. Ei riitä, että olen
maailman 100. paras, joka ehkä voi olla tilanne jossain joukkuelajissa. Minun
pitää murtautua n. 30 parhaan joukkoon maailmassa, jotta edes pääsisin kisoihin.
Ja siis sauma tähän on vaan joka neljäs vuosi. Sitten minun pitää onnistua täydellisesti
kisoihin valmistavissa treeneissä. Sitten minulla on kolme heittoa aikaa (a
7sek) onnistua karsinnassa. Ja sitten minulla on 3+3 heittoa aikaa onnistua
täydellisesti, paineen alla, jos haluan mitalin tuliaisiksi loppukilpailusta.
Jos sössin harjoituskaudella, tai näyttökisassa, tai viimeistelyssä, tai
karsinnassa, tai finaalissa, niin peli on menetetty. Olen looseri. ”Kisaturisti”.
Arvoton! Uusi mahdollisuus neljän vuoden päässä. Silloin ei kannata sössitä!
Mutta jos
onnistun, edes kerran, niin olen ikuinen mestari! Olen voittaja.
Olympiavoittaja! Tämä ohuella narulla taiteileminen on todella jännää ja
mielenkiintoista. Haluan tietää mihin omat geenit riittävät! Onko minulla
tarpeeksi paljon osaamista onnistua? Jos en onnistu, niin voin vaan syyttää
itseäni. Mutta jos onnistun, niin kiitän kaikkia!
Eteenpäin!