Keskiviikkona 23.
tammikuuta julkaisin seuraavan twiitin:
Vuosi sitten olin Teneriffalla. Se 2 viikon leiri meni hyvin. Yksi harvoist viikoist, mitkä meni suunnitelmien mukaan.— Fredrik Fröberg (@F_Froberg) 23. tammikuuta 2019
Pikkasen eri meininki nyt! En ole lähes yhtään joutunut joustaa kauden suunnitelmasta. Tänäänki salilla SB sarjoja.
Vielä ehtii toki sössii.. #yleisurheilu
Vielä ehtii
sössii… Huvittavaa… En sitä silloin tiennyt, mutta päivää ennen twiittiä olin
jo sössinyt! Se tulikin sitten selväksi muutama päivä myöhemmin aika
kivuliaalla tavalla.
Tämän tekstin
ideana on avata, miten urheileminen kroonisen vamman (tjsp?) kanssa onnistuu. Me
urheilijat harvoin kerromme, mitä meille oikeasti kuuluu. Etenkin vammojen
peittely tai vähättely on yleistä. Joko valehtelemme, tai sitten peitämme
puolet totuudesta. Meidän tehtävämme on suorittaa, eikä valittaa! Uskon kuitenkin,
että todella monella urheilijalla on joku vaiva, joka haittaa urheilemista
jollain tasolla. Siksi ajattelin vähän avata omaa tilannetta, jotta tavallinen
tallaaja saisi jonkun kuvan kansallisen tason puuhastelijan arjesta!
Minua on siis
monta vuotta haitannut lantiorenkaan liikkuvuusongelma! Tämän seurauksena
SI-nivel kipeytyy välillä todella pahasti. Oireeni ovat todella yleisiä etenkin
raskaana olevien naisten keskuudessa, joten ne varmaan osaavat samaistua minun tilanteeseeni.
Itse en kuitenkaan usko olevani raskaana (vaikka tasa-arvoteko olisikin), joten
joudun tyytymään pelkkään kipuun.
SI-nivelkipu on
sillä tavalla harmittava, että se on aika pirun kivuliasta. Sitä on vaikea
selittää, jos ei ole itse kokenut sitä, mutta se on vähän kuin, että tökkäisi
puukon syvälle pakaraan ja vihannesveitsen takareiteen (säteilykipu). Eri
ihmiset toki nauttivat eri asioista, mutta voin rehellisesti myöntää, että itse
en nauti SI-nivelkivusta.
Oman tilanteeni takia
pitää suunnitella sekä treenejä, että muuta elämää todella tarkasti. Kroppani
on nimittäin vähän liiankin herkkä. Pienikin virhearvio tai ylirasitus voi
johtaa ikäviin kiputiloihin. Matkustus, urheiluhöntsä kavereiden kanssa, ”oikeiden
töiden” tekeminen, liikunnanopettajan opinnot yms. ovat kaikki riskejä, joiden
seurauksena selkä voi kipeytyä.
Vastapainona
kroppa välillä kestää todella kovaa treeniä ja se tästä tekeekin mielenkiintoisen.
Tammikuu meni todella hyvin ja sekä heitto, että puntti meni eteenpäin. Pikkuhiljaa
halusin kuitenkin lisätä vähän iskutusta hyppyjen muodossa, jotta saisin vähän
terävyyttä jalkoihin. Tässä tullaankin siihen alussa mainittuun sössimiseen…
Tiesin, että
kauden ensimmäinen pompputreeni pitää olla todella kevyt. Se sisälsi kevyitä ja
lyhyitä pomppuja pehmeällä alustalla. Sen lisäksi vedin kolme kiihdytyshölkkää
(ei pysty edes kutsumaan juoksuksi) ja kävelin vähän aitoja yms. Treeni kesti
alle tunnin. Muutama päivä myöhemmin SI-nivel oli niin kipeä, että en meinannut
päästä sängystä ylös.
Tällä kertaa
kevyt, mutta uusi rasite oli liian kova ja se veti lantion aika mukavasti
jumiin. Liike on kuitenkin lääke, joten yritin kipujen ollessa pahimmillaan
lähteä kävellen opiskelijaravintolaan syömään kavereiden kanssa. Siitä tulikin
ajallisesti pitkä lenkki, koska matka yhteen suuntaan kesti 25 minuuttia.
Matkaa oli 750m. Lujempaa en vaan päässyt, koska puukko ja vihannesveitsi
roikku perseessä. Tasan viikko tästä, niin tein elämäni kovimman MaVe treenin
kivuttomasti!
Tässäpä tulee
tämän tarinan opetus! Urheilu on hullujen hommaa. Mutta sen lisäksi tämä tarina
opettaa sen, että urheilijan on pakko oppia tuntemaan omaa kehoaan. Olen
jutellut kymmenien asiantuntijoiden kanssa, lukenut paljon (mutta ei liikaa), tutkinut
ja pohdiskellut. Joka takapakista olen ottanut oppia ja vuosien varrella olen
saanut aika hyvän ymmärryksen siitä, miten kroppani toimii. Ymmärrys ei ole
vieläkään tasolla, missä haluaisin sen olevan, mutta se on kuitenkin jo tällä
kaudella kantanut hedelmää!
SI-nivel kipeytyy
nykyään yhä harvemmin ja jaksot ovat lyhyempiä. Tämä oli vasta neljäs kerta,
kun nivel kipeytyi tämän harjoituskauden aikana ja vasta ensimmäinen kerta,
joka pakotti muutaman päivän treenitaukoon!
Vuosien varrella
olen kehittänyt jumppaohjelman, joka poistaa kivut, silloin kun ne iskevät.
Minulla on nykyään tukivyö, joka mahdollistaa heittämisen myös silloin, kun
kivut yltyvät todella pahoiksi. Tiedän mitä kipulääkkeitä kannattaa syödä. Treenejä
suunnitellaan niin, että jatkossa kipujaksoja olisi entistä harvemmin ja ehkä joskus
pääsisin niistä kokonaan eroon!
Tällä matkalla
tärkeimmät tyypit ovat luonnollisesti perhe ja valmentaja. Erityismaininta
kuitenkin kuuluu fysioterapeuteille, joita ilman tästä urheilemisesta ei tulisi
mitään. Jyväskylän päässä häärää Marko Rossi ja käydessäni porukoiden luona apua
antaa Maria Söderholm. Näiden kahden sankarin antama apu on kullan arvoista ja
välillä oikein mykistyy siitä, millä tavalla ne ovat valmiita auttamaan
tällaista toivotonta ja vammaista moukaristia! Kiitän!
Seuraavaa
sössimistä odotellessa…
Eteenpäin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti