Älkää olko yhtä hölmöjä kuin minä!

Jos olet joskus sattunut klikkaamaan väärää linkkiä interwebissä, ja sen vuoksi vahingossa joutunut lukemaan minun blogiani, niin tiedät että viime vuodet ovat menneet loukkaantumisten merkeissä. Kaikesta huolimatta yksikään minun vammoistani ei ole vaatinut leikkaushoitoa. Minulle on kuitenkin kahdesti ehdotettu leikkausta, mutta olen kieltäytynyt molemmista. Jälkeenpäin voin todeta, että leikkauksen välttäminen olivat minun kohdallani oikea ratkaisu!

Tämän tekstin tarkoituksena on vähän avata yhtä oivallusta mitä olen tehnyt viime vuosina. Ja toivon etenkin että joku nuori (+/-14v) urheilija lukee tämän, ja ehkä jopa oppisi jotain. Ainakin toivon että joku voisi välttää niitä virheitä mitä minä olen tehnyt (tähän mennessä..).

Urheilu oli todella yksinkertaista, kun olin n 14v. Sitä vaan treenasi vähän, ja kehitystä tuli luontaisen kasvamisen seurauksena. Silloin jo tein iltaiset lihashuollot. Venyttelin passiivisesti enemmän kuin laki sallii. Kävin myös aina välillä hierojalla. Kun jokin paikka kolotti (Nivunen, polvi, yläselkä, alaselkä yms.) niin minulla oli kaava selvä. Soitto lääkärille, siitä suoraan magneettiputkeen, ja muutaman päivän jälkeen tiesin, mikä paikka on ”rikki”. Lääkäri printtasi A4 paperin täynnä kuntoutusohjeita. Niitä toteutin niin hyvin kuin jaksoin, ja kun kipu oli poissa, heitin paperin roskikseen ja jatkoin treenaamista kuten ennen kipuja! Jos haluatte tuhota unelmoijanne urheilijan urasta, niin siinä oli teille hyvä ohje!

Käytäntö toimi hyvin. Se johti jopa siihen, että sain vakioasiakas-alennusta magneettikuvauksista. Se oli todella kätevää, koska kävinhän minä kuvauksissa todella usein. Niin... Hetkonen… Miksiköhän jouduin jatkuvasti käymään magneettikuvauksissa? Miksi minulla oli koko ajan kipuja. Kyllähän sitä pikkuhiljaa oivalsi (pienellä avustuksella) että ehkäpä ne vaivat eivät paranekaan, sillä että makaa magneettiputkessa.

Kun olin 17 vuotias hain fysioterapeutin apua vaivoihini. Lähiseudulta löytyi sellainen kuin Maria Söderholm (OMT Fysioterapeutti). Olin kyllästynyt siihen, että paikat kolotti tasaisin väliajoin, ja halusin selvyyden miksi näin oli. Ja olihan Marialla vastauksia!

Lihasepätasapainoa, lihaskompensaatiota, ryhtiongelmia, heikkoutta yms. Lähes kaikki oli pielessä, tai ainakin tuntui siltä. Mutta vähitellen aloin kuitenkin huomata pitkäjänteisen työn merkityksen, ja miten tärkeää oli, että joku asiantuntija auttaisi koko ajan. Aluksi en toki uskonut, että Marialla olisi kaikki avaimet kuntoon pääsemiseksi. Etenkin kun välilevy sanoi sopimuksensa irti puoli vuotta yhteistyön aloittamisen jälkeen, ja sen kuntoutus venyi. Pitää kuitenkin todeta, että hän oli yllättävän usein oikeassa väitteissään, ja onneksi en hylännyt hänen teorioitaan kokonaan. Nykyään hän on yksi tärkeimmistä kulmakivistäni minun moukariurallani, ja se tärkein yksittäinen henkilö joka auttoi minut ulos kolmen vuoden loukkaantumiskierteestäni!

Mutta siirrytäänpä asiaan. Kuten sanoin aluksi, niin minulle on kahdesti ehdotettu leikkaushoitoa. Kerran polveen, ja kerran selkään. Polvessa oli lääkärin mukaan Plica-vamma, ja hän ehdotti, että se poistettaisiin leikkauksella. Itsehän en tiennyt mitä se oli, mutta luotin kuitenkin, että lääkäri olisi oikeassa. Maria kuitenkin kielsi leikkausta, ja antoi sen sijaan treeniohjeita, eikä kestänyt kauan niin kipu oli poissa. Sen jälkeen ei ole ollut suurempia ongelmia polvien kanssa, eli leikkaus olisi ollut täysin turha!

Toinen leikkausehdotus mitä minulle on annettu, oli välilevynpullistumalle. Mutta tätä leikkausta ehdotettiin puoli vuotta oireiden alkamisen jälkeen. Silloin olin jo niin lopen kyllästynyt kipuihin, kun en millään löytänyt valoa tunnelin päästä, että jopa leikkaus kuulosti hyvältä idealta. Sain ajan kirurgille. Tämä kirurgi kuitenkin kieltäytyi leikkaamasta selkääni. Syy tähän oli se, että eihän se kuitenkaan tule kestämään moukarinheittoa, tehtiin leikkaus, tai ei. Eli periaatteessa hän sanoi, että ura oli paketissa, ja hyvää päivänjatkoa. Eihän se hyvältä tuntunut, mutta leikkausta ei ainakaan tehty. Onneksi! Marian, ja muutaman muun fyssarin avulla onnistuin lopulta löytämään sen valon tunnelin päästä, ja tällä hetkellä se palaa erittäin kirkkaasti!

Minulla on sellainen kuva, että en ole ainoa joka on tehnyt samalla tavalla. Pelkään pahoin, että moni muukin tekee juuri nytkin samoja virheitä mitä minkin olen tehnyt. Edetään silmät kiinni, täysillä, ilman avustusta, ja jossain vaiheessa jokin paikka menee rikki ja sitten mennään lääkärille itkemään!

Jos saisin elää elämäni uusiksi, niin lähtisin viimeistään 14 vuotiaana kysymään ohjeita asiantuntijoilta harjoitteluuni. Siinä iässä ei vielä harjoitella kovaa, ja siksi olisi hyvä korjata virheet ajoissa. Olisi tärkeää, että joku seuraisi ryhtiä, lihastasapainoa jne. Ihan vaan siitä syystä, että ei tulisi vammoja myöhemmässä iässä. Itse olen nimittäin sitä mieltä, että suurin osa vammoista on omien virheiden seurausta!

Urheilulääkärit ovat varmaan tosi jees tyyppejä, mutta niiden työtapa ei ole hyvä urheilua silmällä pitäen. Se että sinä odotat kivun syntymistä, ja käyt hakemassa totuuden 20 minuutin pituiselta lääkärinkäynniltä ei ole oikea ratkaisu. Urheilu on pitkäjänteistä puuhaa. Siksi pitkäkestoinen yhteistyö esimerkiksi fyssarin kanssa on se juttu, EI vammojen odottelu.

Väännetäänpä vielä rautalangasta mitä minä tarkoitan. Otetaan esimerkki leikkaushoidosta. Pätevä kirurgi tekee loistavaa työtä, ja onnistuu esimerkiksi polvileikkauksessa täydellisesti. Saat kuntoutusohjelman, jota seuraat orjallisesti. Onnistut siinä täydellisesti, ja polvi paranee jopa odotettua nopeammin. Hyvä, ja ei kun treenaamaan! Tai hetkinen. Kukaan ei ole vielä ottanut huomioon mistä vamma johtui! Se saattaa esimerkiksi olla niin että jossain päin kehoa on epätasapainoa/heikkoutta, jota rasittaa jotain toista osaa kehosta, jonka seurauksena polvetkin ottavat ylimääräistä osumaa. Tässä se pätevä fyssari tulee kuvaan. Leikkaushoito ei ole turhaa, kun paska jo on housussa. Mutta jos tekee asioita tarpeeksi hyvin, tarpeeksi hyvissä ajoin, niin koko leikkausta ei välttämättä tarvitakaan.

Tässä olisi minun tarinani, joka on kehittynyt kolmen vuoden loukkaantumiskierteen seurauksena. Tärkeimmät tärpit ovat pitkäjänteisyys, ja ennakointi! Hoitoalalla löytyy kyllä sellaista hiihtäjää, että oikein hirvittää, mutta suurin osa ovat kuitenkin päteviä. Nuori urheilija. Jos luet tätä. Hanki apua ENNEN kuin luulet olevasi sen tarpeessa! Etsi jotakuta joka näyttäisi osaavansa asiansa. Vertaa asiantuntijoiden väittämiä toisiinsa. Kuuntele ja kyseenalaista! Etsi jatkuvasti uusia ratkaisuja, mutta älä kuitenkaan hylkää niitä käytäntöjä mitkä uskot toimivan. Tulet kiittämään itseäsi myöhemmin, kun seisot palkintopallin korkeimmalla korokkeella!

Toivottavasti et syönyt liian vähän joulukinkkua!

Eteenpäin!

Rantaruottalaisen elämä Keski-Suomessa

Se ois loma nyt! Yliopisto puuhastelut ovat ohi tämän lukukauden osalta. Kaverit lähtivät jouluristeilylle, minä kävin fyssarin pakeilla avaamassa selän. Huvinsa kullakin!

Tämä syksy on ollut minulle suurta muutoksen aikaa. Muutto vanhempien luota uuteen kaupunkiin, Jyväskylään. Uusia ystäviä ja tuttavuuksia. Yliopisto opiskelujen aloittaminen. Suurin muutos taitaa olla arjen kielen vaihto, ruotsista suomeksi. Tähän mennessä olen elämässäni vetänyt kaikki koulut ruotsiksi. Arjessa olen puhunut lähes pelkästään ruotsia. Periaatteessa olen puhunut suomea ainoastaan kaupan kassalla, ja vähän urheilupiireissä. Tätä silmällä pitäen hypähdys suomenkieliseen yliopistoon oli pienelle rantaruottalaiselle tiukka paikka. Mutta eihän tässä ole ollut mitään ongelmaa. Opiskelu on sujunut mallikkaasti, ja luulisin että olen ymmärtänyt suurimman osan siitä mitä ollaan käyty läpi. Siitä kiitos lukion suomen kielen opettajalleni. Hänellä oli sellainen idea, että kaikki voivat saada L:än YO kirjoitusten pitkästä suomesta. Hän ei välittänyt, jos oppilaan äidinkieli oli suomi, tai jos kielitaito oli ”minä olen pallo”-tasolla. Hän vaati kaikilta yhtä paljon. Itse kehityin todella paljon lukion aikana. En toki saanut L:ää.. Sain ainoastaan E:n. Ja nyt olen saanut opiskella huippu yliopistossa hyvien tyyppien kanssa. Siksihän näitä kieliä opitaan! Kiitos opettajalleni!

Toinen suuri muutos mitä olen saanut kokea, on se, että olen pystynyt harjoittelemaan kivuitta. Yliopistolla on ollut aika runsaasti fyysisiä liikuntademoja, ja niiden kylkeen laitetut omat treenit, ovat luoneet suhteellisen raskaan kokonaisuuden. Keho on kestänyt hyvin, ja pitkään olin ihan ihmeissäni, kun tuntui siltä, että kaikki on mahdollista! Onneksi selkä kuitenkin ymmärsi palauttaa jalat takaisin maan pinnalle. Pieni kramppi 1,5v sitten on tuottanut vähän ongelmia, ja olen joutunut vähän muuttamaan harjoitusohjelmaani. Nyt selkä alkaa kuitenkin olla parempaan päin, ja hyvä niin. Tämä oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että vaikka olen hetkellisesti kivuton, niin en ole kuolematon! Kunnossa pysyminen vaatii tarkkuutta ja jatkuvaa työtä!

Kun mietin menneitä, niin voin todeta, että tällainen syksy olisi ollut mahdollista suorittaa läpi viimeksi vuona 2012. Sen jälkeen on ole kertakaan ollut syksyisin sellaisessa kunnossa, että näin liikunnallinen arki olisi ollut mahdollinen. Tämä on aivan huikean hienoa! Silloin kun olin pahimmillaan lähes liikuntakyvytön, ja en henkisesti ihan täydessä iskussa, haaveilin tällaisesta tilanteesta! En kuitenkaan ihan uskaltanut luottaa siihen, että onnistuisin pääsemään takaisin normijumppailijan kirjoihin. Kolmen vuoden loukkaantumiskierre on kuitenkin suhteellisen pitkä aika. Se että pystyn jumppailemaan/liikkumaan monipuolisesti, ja elämään varomatta jokaista liikettä, on ihan huikean hienoa! Tämä luo myös edellytyksiä moukarinheitolle. Nyt tätä pitää vaan käyttää hyväkseen.

Jotta vältytään hyvän olon tunteesta, niin on kuitenkin pakko todeta, että olen vieläkin helvetin huono urheilija. Fyysiset ominaisuudet ovat vieläkin todella surkeat, ja teknisestikin olen raakile. Uskon kuitenkin, että alan löytää oikean tien. Ehkä minustakin joskus tulee moukarinheittäjä? Siis hyvä sellainen! Tätä en tiedä, mutta haluan ainakin yrittää. Eteenpäin!

Rauhallista joulun odotusta kaikille!