Moukarikesä on alkanut vauhdikkaasti kotimaassa, mutta itse
en ole vielä kilpaillut kertaakaan. Tähän löytyy, valitettava, syy. Meinasin tässä tekstissä vähän avata
nykytilannettani ja miten olen ajatellut jatkaa tulevina vuosina.
Harjoituskausi oli jälleen kerran täydellinen fiasko. Se on
myös syy miksi en ole kilpaillut vielä. Tammikuun alussa astuin
puolustusvoimien palvelukseen suorittamaan asevelvollisuuttani Dragsvikin
varuskunnassa. Siihen asti harjoittelu oli sujunut nousujohteisesti ja kaikki
näytti hyvältä. Olin tietoinen siitä että armeija aika ei ehkä olisi
optimaalinen harjoittelun kannalta, mutta uskoin kuitenkin että pystyisin harjoittelemaan
tarpeeksi hyvin kesää varten.
Väärässä olin… Vaikeudet alkoivat jo puolen kuukauden
jälkeen. Uusi elinympäristö ja uudet rutiinit sotkivat omaa
selkähoitorutiiniani.. Selkä oli, ja on vieläkin, siinä kunnossa että se vaatii
jokailtaista hoitoa jotta se pysyisi kurissa ja siedettävänä. Tästä tavasta
suistuminen johtaa usein turhiin kiputiloihin. Tämänn minä sain armeijassa
kokea kantapään kautta..
Pikkuhiljaa selkä alkoi kipeytymään, enkä saanut sitä
millään kuriin. Pahimmillaan selkä kipeytyi niin pahasti että en edes päässyt
sängystä ylös ilman kolmiolääkkeitä.. Yritä siinä sitten puolustaa maata,
puhumattakaan heittää moukaria.. Pikkuhiljaa sain selän kuitenkin rauhoittumaan
fyssareiden avulla ja kesän alkaessa pystyin jo heittämään. Mutta silloin oli
jo liian myöhäistä. Unelma hyvästä
kunnosta oli hukkunut vesijuoksualtaassa..
Ainoa hyvä puoli selkäongelmien kanssa oli se että niiden
ansiosta minut laitettiin 165päivän palvelukseen, mitä tarkoittaa sitä että
armeija on jo hoidettu alta pois ja syksyllä voin harjoitella häiriöittä!
Ja sitten vähän siitä nykytilanteestani. Olen siis 20 vuotias
ja heitän vähän päälle 50m. Siinä on reilut 30m maailman huipulle. Tämä
tosiasia on aika synkkä. En kuitenkaan meinannut masentua, koska tiedän miksi
moukari ei lennä pidemmälle, ja luulen tietäväni että se tulee lentämään
paljonkin pidemmälle tulevaisuudessa.
Isoisäni kysyi kerran, kun olin alle kouluikäinen, mitä minusta
tulee isona. Silloin vastasin, tarinan mukaan, että minusta tulee
maailmanmestari. Silloin ei ollut vielä laji tiedossa mutta olin varma että
minusta tulisi jonain päivänä maailmanmestari!! Tänään asiat ovat pikkasen muuttuneet.
Nyt tiedän, sata varmasti, että lajini on moukarinheitto! Mutta siitä, että
minusta tulee maailmanmestari, en ole enää niin varma.. Mutta meinasin ainakin
yrittää!
Yleisurheilu on siitä hieno laji että kaikki eivät edes voi
päästä huipulle. Kaikille annetaan syntyessä geneettinen kokonaisuus jonka
jokainen sitten saa itse jalostaa haluamallaan tavalla. Joku on lahjakas, joku
ei. Joku tekee maailmanennätyksen ja joku ei koskaan edes pääse
piirimestaruuskisojen palkintopallille. Itse olen todella kiinnostunut siitä
miten korkealle voin päästä omilla geeneilläni, ja siitä meinasin ottaa selvää
tulevina vuosina.
Voin ihan hyvin elää sen kanssa jos en koskaan menesty
urheilussa niin kauan kun olen yrittänyt. Mutta jos en yritä nyt, niin se tulee
harmittamaan loppuelämäni. Työnteko jatkuu. Tähtäimenä isoisälleni lupaamani
maailmanmestaruus!
Lähitulevaisuuden suunnitelma on nyt se että tuleva talvi
menee täysin moukarinheiton ehdoilla. En lähde opiskelemaan, sen ehtii tehdä myöhemminkin,
jos tästä touhusta ei tule mitään. Tulevana talvena haluan ainoastaan että
tunnelin päässä syttyisi edes pieni valo kolmen vuoden loukkaantumiskierteen
jälkeen. Olen menettänyt kolme todella tärkeää vuotta nuoruudestani
loukkaantumisten takia. En meinannut hosua, ja ottaa kaiken kiinni yhden talven
aikana, mutta luulen että nyt pitää keskittyä täysillä moukariin jos joskus
haluaisin menestyä lajissa!
Kilpailukauden avaan tulevana sunnuntaina. En tule
heittämään pitkälle, mutta menen tekemään tuloksen koska se on niin saakelin
hauskaa!!
