Hiljaisuudesta huolimatta...

...menee ihan hyvin. Blogin mukaan julkaisin viimeksi kuulumisia yli kaksi kuukautta sitten, joten ajattelin pitkästä aikaa kertoa, miten oma urheileminen etenee.

Harjoituskautta tähän mennessä voinee kuvailla nihkeän onnistuneeksi. Se lähti tökkien liikkeelle, kun taustalla oli henkisesti raskas kesä, joka hiukan söi motivaatiota ja sen lisäksi kesti seitsemän viikkoa, että sinus pilonidalis leikkaushaava parani täysin. Pystyin toki alusta asti tekemään melkein kaikkea mitä halusin, mutta varoen.

Alkukankeuden jälkeen on siis mennyt hyvin yhtä flunssaa lukuun ottamatta. Valmentajan kanssa uskotaan vieläkin, että pystyn kehittymään ja askelmerkit ovat asetettu sen mukaan. Tavoitteena on heittotaidon kehittäminen ja fysiikan parantaminen. Eli suomeksi sanottuna jatkan samaa työtä, kuin mitä olen tehnyt jo monta vuotta.

Suuria linjoja on heittomäärien maltillinen nosto, mutta lajisuorituksia pyritään silti lisäämään viime kauteen oheisharjoitteiden kautta. Toinen on iskutusten lisääminen hyppyjen ja juoksemisen muodossa. Niitä en vielä pari vuotta sitten pystynyt tekemään lähes ollenkaan selän vuoksi ja vielä viime kaudella todella maltillisesti. Tämän seurauksesta luonnollinen hitauteni on hidastunut entisestään. Tähän mennessä olen kuitenkin pystynyt pomppimaan tarpeeksi matalia hyppyjä ilman takapakkeja, eli hyvältä näyttää.

Itse rytmitän tällä hetkellä treenejä niin, että harjoitusjakso kestää 10 – 12 päivää, jota seuraa 2 – 3 päivän palauttava jakso. Heitto ja punttitreenien sisältöjä muutetaan muutaman kuukauden välein riippuen siitä, miten kauan edellinen ohjelma puree tehokkaasti. Olen kokenut tällaisen rytmityksen toimivaksi.

Urheilun ulkopuolisessa elämässä opinnot Jyväskylän liikuntatieteellisessä jatkuu ja ajatuksena on saada gradu valmiiksi kesään mennessä. Aiheena luonnollisesti moukarinheitto.

Lopuksi haluan vielä kiittää niitä yrityksiä, ketkä hyppäsi mukaan kyytiin kaudella 2020. Näette logot blogin oikeassa reunassa. Näiden avulla voin ehkä onnistua ensi kesänä. Loppu on itsestäni kiinni.

Nyt ajattelin viettää joulua muutaman päivän. Valmentaja pakotti lepäämään jouluna, joten kai se on pakko totella, vaikka ei haluaisikaan. Sen jälkeen palaan sorvin ääreen.

Toivotan kaikille ihan ok joulua ja kohtalaisen mukavaa uuttavuotta!

Eteenpäin!

Tuomas Sallinen!

Tämä teksti on omistettu Tuomas Salliselle.

Eilen päättyneissä MM-kisoissa Tuomas valmensi virallisesti Kristiina Mäkelää. Hän on myös ollut mukana auttamassa Lassi Etelätaloa pitkällä tiellä takaisin kilparadoille ja MM neloseksi! Etelätalon hyvä suoritus innoittikin minut kirjoittaa tätä tarinaa.

 

Kuva Tuomas Sallisesta (oikealla) napattu Wikipediasta

Tuomas Sallinen oli nimittäin aikoinaan auttamassa minuakin tärkeällä hetkellä. Olen monta kertaa blogissani kertonut, miten syksyllä 2015 päätin antaa urheilulle vielä yhden mahdollisuuden. Tässä päätöksessä Sallisella oli tärkeä rooli. Häntä voi kutsua laivan kääntäjäksi.

Siihen aikaan illat ja yöt menivät elämää pohdiskellessa. Ikää oli jo 20 vuotta ja kohta piti jo keksiä, mitä meinaa tehdä isona! Urheilusta ei meinannut tulla mitään, mutta mikään muukaan ei kiinnostanut.

29.9-2015 oli (näköjään) myös tällainen ilta. En tarkalleen muista, mutta veikkaisin, että ajatukset pyörivät päässä enkä saanut unta. Jostain syystä sain idean lähettää viestin Tuomakselle, jonka kanssa olinkin viestitellyt pari vuotta aikaisemmin eri ongelmasta. Sähköpostini historiasta löytyy (suhteellisen pitkä) viesti, jonka lähetin Salliselle 30.9 klo 0:39!

Seuraavana iltana klo 22:12 sain vastauksen. Tuomas pahoitteli, että ei kykene auttamaan heti, koska joutuu lähtemään lentopallomaajoukkueen kanssa EM-kisoihin, mutta lupasi sen jälkeen perehtyä minun tilanteeseeni. Mielestäni ihan reilu priorisointi!

Sen talven Tuomas auttoi minua tekemällä kuntouttavaa fysiikkaohjelmaa ja puhalsi moukariräpellykseni uudelleen henkiin!

Sallinen ei keksinyt pyörää uudelleen eikä välttämättä opettanut mitään, mitä sen ajan valmentajani ja fyssarini eivät entuudestaan tienneet. Sallinen kuitenkin antoi minulle jotain paljon tärkeämpää: Toivoa!

Sain alusta lähtien fiiliksen, että Sallinen oikeasti oli kiinnostunut auttamasta minua (eikä vaan halunnut viedä rahojani). Hän vastasi esimerkiksi aina viesteihin, kun oli jotain kysyttävää. Tämä yhdistettynä ammattitaitoon herätti luottamusta sekä Tuomakseen, että oman valmennustiimini tekemiseen.

Olenkin huomannut, että valmentajan ja fysioterapeutin tärkeimmät ominaisuudet ovat ammattitaito ja läsnäolo. Tuomas ei ole millään tavalla Suomen ainoa läsnä oleva ammattitaitoinen fysioterapeutti, mutta minulle hän oli oikea henkilö juuri silloin! Kaikki ketkä ovat valmiita antamaan hetkellistä apua, kun jollain on vaikeaa ovat todella tärkeitä. Näitä on minunkin urani varrella ollut useita!

 

Tuomas Sallisen kotisivuilta löytyvä CV. Kuvassa osa urheilijoista, ketä Tuomas on auttanut!

Tuomas Sallisen CV on vakuuttava. Hänen valmennuksessaan on ollut ja on useita kovia urheilijoita ja maailmantähtiä! Se millä tavalla hän jaksoi auttaa myös minun tasoista heikkoa ja tuntematonta urheilijaa takaisin oikealle raiteille kertonee ehkä jotain siitä, minkälainen hän on ihmisenä!

Kiitos Tuomas!

Visio 2020...

Visio(t) 2020 lähestyy(vät)! Suomalainen jalkapallo nousee Euroopan kymmenen parhaan joukkoon, kaikki muut urheilulajit ovat pohjoismaista kärkeä kaikilla mittareilla mitattuna ja minä olen 70 metrin moukarinheittäjä. Hieno vuosi on kohta alkamassa!

”Päätin syksyllä 2015 antaa Yleisurheilulle vielä yhden mahdollisuuden. Halusin kokeilla, jos minusta voisi tulla oikea urheilija! Otin mallia suurten liittojen touhuista ja perustin visio 2020 projektin päässäni. Visio oli, että jos perustaso ei ole yli 70m 2020 niin lopetan urheilun. Mutta jos siinä kohtaa näyttäisi siltä, että minusta voisi tulla hyvä urheilija, niin jatkaisin niin kauan kuin mahdollista!” – Minä 9.9-2017

Oma visio 2020 on siis, että perustasoni on yli 70 metriä vuoden päästä. Tämä tarkoittaa minun kirjoissani sitä, että 10 parhaan kisan keskiarvo on yli 70 m. Jos tämä ei toteudu, niin lopetan moukarinheiton… Näin siis ajattelin vielä muutama vuosi sitten…

Ennätykseni on tällä hetkellä 65,10 m ja 10 parhaan kisan keskiarvo on 64,259 m. Kuluneen kauden aikana keskiarvo koheni huimat 2,6 cm (ainoastaan yksi kisa mahtui 10 parhaan joukkoon).

Kilpailin kesällä 2019 yhteensä kymmenen kertaa. Ensi kaudella kisoja on luultavasta saman verran. Lyhyellä matikalla laskettuna siis riittää, että heitän joka kisassa yli 70 metriä, niin tavoite on saavutettu, tai muuten lopetan moukarinheiton!

Tai sitten ei... En tule lopettamaan heittopuuhia, vaikka en heittäisikään 70 metriä ensi kaudella. Tai ainakaan oma tulostaso ei tule olemaan syy lopettaa.

Urheilu on loppupeleissä mukavaa, vaika ei aina kulkisikaan. Totta kai turhauttaa, että olen pilannut kaksi kesää putkeen, mutta samalla se on opettanut arvostamaan niitä asioita, mitä olen saavuttanut!

Muistan, kun Talvi-SM kisoissa 2017 otin 22-sarjan pronssia tuloksella 62,73m. Tämä tapahtui harjoituskauden keskellä kunnon pakkaskelissä. Olihan mitali ihan kiva, mutta tuloshan oli huono (vaikka olikin ennätys) ja ilman Aleksi Jaakkolan loukkaantumista en olisi edes saanut mitalia. Vähättelin omaa suoritusta, niin kuin aina teen.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin heitän Kalevan Kisojen karsinnassa 62,70m. Lappeenrannassa keli oli täydellinen ja kunto ajoitettu juuri siihen pisteeseen. Kaksi vuotta olen tehnyt täysillä hommia ja takapakkia on tullut 3 cm paremmissa olosuhteissa. Ja olen tyytyväisempi!

Loppukilpailussa, mutta kaukana visiosta...

Urheilu ei ole helppoa. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että joskus luulin sen olevan helpompaa. Kyllähän minä nyt tajusin jo nuorena, että olympiakultaa ei jaeta kaikille, mutta kai nyt 70 metriä tulee, kuhan säännöllisesti käy ringissä ja uskoo itseensä!

Ei tule. Minun kohdallani suurin haaste on ollut siinä, että en edes 24 ikävuoteen mennessä ole tajunnut, miten pitää kropan edes harjoituskunnossa. Suurin haaste minulla on harjoitella ilman jatkuvia takapakkeja. Sitä pitäisi ensin oppia, ennen kuin voi unelmoida minkäänlaisesta menestymisestä. Tämä todistaa urheilun haastavuuden (tai oman tyhmyyteni...)!

Visio 2020 voi helvetin huonosti. Muutama vuosi sitten kuitenkin lohdutin itseni vielä sillä, että ainakaan oma tavoite ei ole yhtä yliampuva, kuin Suomen Palloliiton! Huuhkajille en ainakaan häviä! 

Noh... Nyt Markku Kanerva on viemässä jopa huuhkajia EM-kisoihin (ei kuitenkaan vielä juhlita), mutta meikäläinen on valovuosien päässä omasta tavoitteestani. Ettäs silleen...

En tiedä, jos minusta ikinä tule ”hyvää urheilijaa” (miten sitä nyt sitten määritteleekään), tai edes 70 metrin heittäjää. Mutta niin kauan, kun luulen, että voin kehittyä, niin haluan jatkaa! Pahoittelen syvästi, jos joku toivoi minun lopettavan ensi kauden jälkeen... Saatan kyllä jatkaa tätä touhua vielä vähän aikaa!

Eteenpäin!

---

Niin.. Vielä yksi juttu!

Kuva varastettu Merituulen koulun blogista!

Kävin viikko sitten vierailemassa Merituulen koululla Inkoossa. Kyseessä oli elämäni ensimmäinen kouluvierailuni ja se oli mukava kokemus (Vaikka jännitti ihan pirusti etukäteen). Puhuttiin moukarinheitosta, harrastamisesta ja lukemisesta. Kiitos koululle kutsusta.

->LINKIN<- takana juttu vierailusta koulun blogissa.