Seuraliiga!

Yleisurheilun seuraliiga! Vähän pimennossa oleva kilpailu, joka pistää suomalaiset yleisurheiluseurat paremmuusjärjestykseen. Kaikki eivät edes tiedä sen olemassaolosta. Tässä tekstissä esitän lyhyesti mistä on kyse ja lopuksi kerron miten seuraliigaa mielestäni voisi parantaa!

Mikä ihmeen seuraliiga?

Seuraliigan idea on, että urheilijat keräävät pisteitä tuloksillaan, sijoituksillaan SM-kisoissa. Sen lisäksi seura saa pisteitä urheilijalisenssien määrästä. Näiden perusteella seuroja luokitellaan neljään kategoriaan:

Superliiga: 20 parasta seuraa

Ykkösliiga: 50 seuraavaksi parasta seuraa

Kakkosliiga: 100 seuraavaksi parasta seuraa

Kolmosliiga: loput seurat

Seuraliiga 2018

Urheilijan pisteet!

En tähän kohtaan jaksa kopioida tekstiä suoraan liiton sivuilta, joten otin siitä kuvakaappauksen. Klikkaamalla kuvaa pääset lukemaan sitä helpommin.

Sijoituspisteiden lisäksi jokainen urheilija hankkii tulospisteitä seuraavan taulukon mukaan. Ainoastaan yhden lajin tulospisteet lasketaan (urheilijan kauden arvokkain tulos)!

Miesten pisteet!

Naisten pisteet!

Viestijuoksut!

Taulukosta jokainen voi itse katsoa minkä tason urheilija (tai kuntoilija) olet. Tavallinen tallaaja voi tarkistaa, jos hänen suorituksensa riittäisi pisteisiin jossain lajissa!

Esimerkiksi minun ennätykseni (65,10m) antaa seuralleni 9 pistettä. Tämä vastaa 30 minuutin alitusta 10000 m juoksussa tai 74 m heittoa miesten keihäässä.

Minun ennätystasollani olisin siis napannut kymppitonnilta kultamitali Harjulla viime kesänä, mutta keihäässä olisin ollut vasta seitsemäs. Jännä sattuma on, että sekä keihäässä, että moukarissa olisi irronnut sama sijoitus. Lajit olivat siis yhtä kovalla tasolla!

Palkintorahat!

Superliigan kymmenelle parhaalle on tarjolla seuraavat palkintorahat.

I 15 000e
II 13 000e
III 11 000e
IV 9 000e
V 8000e
VI 7 000e
VII 6 000e
VIII 5 000e
IX 4 500e
X 4 000e

Näiden rahojen lisäksi ykkös-, kakkos- ja kolmosliigan voittajat saavat pienempiä rahasummia.

Vuosittain kilpaillaan myös Kalevan Maljasta ja sen voittaja saa vielä 5000 e. Tämän palkinnon voittaa seura, joka on kerännyt eniten sijoituspisteitä ulkoratojen SM-kisoista (pois lukien 14/15 vuotiaiden kisat). Tämähän on pieni päällekkäisyys, kun Kalevan Maljan pisteet ovat osa seuraliigan pisteitä.

Kalevan Maljaa on kuitenkin jaettu vuodesta 1910 alkaen, joten tämän kanssa on vain elettävä. Hieno perinne!

Voittaessaan sekä seuraliigan, että Kalevan Maljan, niin seura nappaa valtaisat 20 000e!

Miten kehittäisin Seuraliigaa?

Jos minä saisin olla SUL päällikkö (20/37 liiton toimihenkilöistä on päällikköjä), niin tekisin kaksi muutosta seuraliigaan. Ensinnäkin nostaisin sen enemmän esille, niin että yleisö pystyisi seuraamaan sitä helpommin läpi kesän. Samalla koko kisan brändiarvo nousisi ja sen mukaan mahdolliset palkintorahat! Toisekseen lisäisin siihen uuden pistekategorian. Voidaan käyttää työnimeä ”edustusurheilijat”!

Edustusurheilijat-kategorian ideana olisi vähän sama, kuin hiihdon Suomen Cupissa. Sen myötä viestijoukkueen merkitys on noussut ja näin ollen kovimmat hiihtäjät kerääntyvät kovimpiin seuroihin.

Jokaisella seuralla voisi olla esimerkiksi kaksi edustusurheilijaa / lajiryhmä (pikamatkat, keskimatkat, kestävyysjuoksu, hypyt, heitot yms.). Edustusurheilijat keräisivät pisteitä Motonet GP, tähtikisoista ja muuten arvokkaista kisoista, kuten esimerkiksi Kuortaneen juhannuskisoista ja Paavo Nurmi Gameseistä.

Jokainen seura ilmoittaisi keväällä ketkä ovat edustusurheilijoita. Tämän jälkeen saa tehdä maksimissaan kolme vaihtoa. Tällöin seurasiirtojen merkitys nousee ja siitäkin voisi saada isomman tapahtuman. Myös loukkaantuminen voisi olla kohtalokas seuralle, mikä lisäisi draamaa. Edustusurheilija keräisi sitten pisteitä tulostaulukon mukaisesti läpi kesän.

Esimerkiksi, jos minä olen Sjundeå IF:n edustusurheilija heittolajeissa ja heittäisin 67,43 m Lahden motonet GP:ssä, niin seuran tilille pamahtaisi 9 pistettä. Jos sitten Jyväskylän motonetissä lentää 62,47 m (7 pistettä) ja Eltsun tähtikisoissa 70,01 m (12 pistettä), niin olen kerännyt yhteensä 28 pistettä seuralleni edustusurheilijana.

Sen lisäksi kerään toki myös 12 pistettä tulospisteenä (jos se jää kauden parhaakseni) ja SM-kisapisteet vanhan kaavan mukaan.

Kisojen lähetyksissä selostaja ja kuuluttaja nostaisi esille ketkä ovat edustusurheilijoita ja mikäkin tulos tuo minkälaisen pisteen seuralle. Lähetyksien alussa ja lopussa ruutuun pamahtaisi seuraliigan kokonaistilanne. Tällä tavalla seuraliigasta tulisi koko kesän kestävä tarina ja mahdollisesti saataisiin draaman kaarta rakennettua syksyyn asti!

Toimisiko tämä? En tiedä. Ajatuksena olisi vahvistaa seuraliigan asemaa ja samalla ammattimaistaa Suomalaista yleisurheilua ja seuratoimintaa. Pisteytystä pitää kuitenkin suunnitella niin, että seuraliigan voitto vaatii vahvoja junnuja, suuren lisenssimäärän JA vahvoja edustusurheilijoita!

Mitä mieltä sinä olet? Oletko samaa mieltä vai eri mieltä? Onko muita ideoita? Kommentoi, jos kiinnostaa!

Eteenpäin!

P.S. Tilastopaja ylläpitää Seuraliigan tulospalvelua. LINKIN takaa löytyy tämänhetkinen Seuraliiga 2019 tilanne, sekä viime vuosien tuloksia! Viime vuoden voittaja, Jyväskylän kenttäurheilijat, ovat tällä hetkellä johdossa. Oma seurani (Sjundeå IF) on sijalla 44!

Kevät on moukaristin parasta aikaa!

Kevät on hienoa aikaa. Aurinko paistaa, mutta lämpötila pysyy turvallisesti alle 10 asteen. Hyttyset eivät ole vielä heränneet. Lumet sulavat (Jyväskylässä mahdollisesti juhannukseen mennessä). Moukarikaaret pitenevät ja samalla ajatukset omista kyvyistä lähtee laukalle. Kevät on moukaristin parasta aikaa.

Eletään tärkeää aikaa. Viimeiset kuukaudet ennen kauden alkua määrittelee aika vahvasti, kuinka pitkälle toi 7,26 kg painava pallo lentää kesän kisoissa. Nyt harjoitellaan kovaa, jotta myöhemmin voisi nauttia pitkistä kaarista.

Parasta tässä on se, että olen harvoin ollut tässä tilanteessa (ja nyt koputtelen puuta niin lujaa, kuin mahdollista). Tai oikeastaan en ole ikinä ollut tässä tilanteessa! Vuoteen 2012 asti hiihdin ja pelasin käsipalloa. Siirryttyäni pelkäksi moukaristiksi on aina ollut jotain, mikä on haitannut valmisteluja kesää kohti.

Onhan minulla tänäkin talvena välillä ollut pientä ohjelmaa, mutta se kuuluu asiaan. Juuri tällä hetkellä kroppa on käyttökelpoinen. Pystyn harjoittelemaan niin kovaa, kuin vaan mahdollista ja toivottavasti pystyn jatkamaan tätä kauden alkuun asti.

Olen talven aikana saanut enemmän voimaa. Ymmärrykseni heittämisestä on parantanut. Heittomäärät ovat nousussa. Olen ottanut ysin mukaan treenivälineeksi. Pystyn jopa tekemään juoksu ja hyppytreenejä ilman takapakkeja!

Tarkoittaako tämä, että tulen heittämään pidemmälle kesällä? En tiedä. Ja se tässä onkin niin mielenkiintoista!

Keväällä alkaa yleensä luulemaan liikoja itsestään. Jos ei kulje, niin kiroaa itseään alimpaan helvettiin ja sitä olettaa, että on täysin mahdotonta saada sitä lekaa edes yli 50 m. Ja jos kulkee, niin ei näe mitään rajoja mihin kaikkeen sitä kykeneekään.

Kumpikaan oletushan ei ole totta. Tilanne ei ole ikinä niin hyvä, tai huono, kuin mitä olettaa. Nyt tärkein on ainoastaan pitää fokus hetkessä. Tehdä jokainen treeni niin hyvin, kuin pystyy. Kuunnella kroppaa. Levätä, kun on pakko. Jonkinlainen tulos sieltä kuitenkin tulee. En tiedä vielä minkälainen. Siksi tämä touhu on niin mielenkiintoinen.

Kevät on moukaristin parasta aikaa!

(Muistakaa käydä äänestämässä!)

Eteenpäin!

Lakkaa haaveilemasta kivuttomuudesta!

Tuleva kesä tulee olemaan viidestoista kesä moukarinheittäjänä. Alkuvuodet olivat suhteellisen kivuttomia, mutta vuosien myötä minullakin alkoi paikat särkemään ja kolottamaan. Välillä kivut ovat tosiaan olleet sietämättömät ja urheileminen niiden kanssa vaikeaa, tai jopa hetkellisesti mahdotonta.

Pitkään unelmoin kivuttomuudesta ja ehjästä kehosta. Tämä oli todella tyhmää. Oikeastaan kävi niin, että vasta kun ymmärsin luopua kivuttomuuden unelmasta, onnistuin saamaan kivut hallintaan.

Pahin jakso tosiaan alkoi keväällä 2013, kun selkä meni rikki, ja päättyi syksyllä 2015, kun aloin rakentamaan viiden vuoden projektia, jonka tarkoituksena on tarkistaa, jos tällä kropalla voi heittää moukaria pitkälle.

Keväällä 2013 minulla oli todella mustavalkoinen näkemys omasta kehosta. Vertailin sitä autoon. Jos autossa on jotain rikki, niin korjataan se, jotta siitä tulisi ehjä. Samalla tavalla ajattelin kehosta. Se voi olla joko ehjä tai rikki. Kipu oli rikkinäisen kehon merkki ja kivuttomuus oli ehjän kehon merkki. Välimuotoa ei ollut.

Vaikeina vuosina kovin joulu ja syntymäpäivälahjatoiveeni vanhemmilta oli ehjä / kivuton selkä. Tämänhän heitin huumorilla, mutta olihan se osittain tottakin. Vanhemmat eivät ikinä onnistuneet antamaan minulle tätä. Vasta, kun ymmärsin luopua kivuttomuuden unelmasta, niin sain kivut kuriin!

Kivuttomuus on urheilijana lähes mahdotonta saavuttaa eikä ehjyyskään ole millään tavalla tavoiteltava asia. Rikkinäiselläkin kropalla on mahdollista urheilla. Järjen käyttö on toki sallittua. 

Urheilijana tärkein on tuloksen maksimointi, mutta mielellään sillä tavalla, että pystyy jatkamaan elämää uran jälkeenkin.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että tuloksen maksimointi ei vaadi kivuttomuutta. Se vaatii sen, että pystyy harjoittelemaan pitkäjänteisesti ilman pitkiä kiputaukoja. Sen sijaan, että yritin tavoitella ehjää kehoa, niin aloin kuuntelemaan sitä. Kivuttomuuden sijaan aloin tavoittelemaan jatkuvuutta.

Jokainen takapakki opettaa jotain. Aina, kun johonkin paikkaan särkee, niin pohdin miksi siihen särkee ja mitä pitää tehdä seuraavalla kerralla paremmin. Tärkein ei ole kivuttomuus, vaan se, että keho on käyttökelpoinen ja pystyt suorittamaan ne harjoitteet, jota tarvitaan tavoitteen saavuttamiseksi.

Kipu on henkisesti raskasta. Siksi olen kokenut tarpeelliseksi suhtautua siihen lempeämmin. En enää synkistele, jos jotakin paikkaan kolottaa (Tämä ei toki aina onnistu…). 

Yritän vaan keksiä tapa päästää siitä eroon ja oppia, miten voisin toimia paremmin jatkossa. Näin pääsen ainakin eroon henkisistä murheista ja voin keskittyä pelkästään fyysisiin.

Ongelma kivuttomuuden tavoittelemisessa on se, että sen seurauksena jokainen kiputila on epäonnistuminen. Epäonnistuminen ei ole mukavaa! Pitkässä juoksussa jatkuva epäonnistuminen syö miestä. Siksi en suosittele laittamaan kivuttomuutta tavoitteeksi.

Nuoremmille urheilijan aluille totean vaan, että urheilu sattuu välillä. Kipu on osa urheilun tuomaa riemua. Sen sijaan, että tavoittelette kivuttomuutta kannattaa tavoitella jatkuvuutta. Se tarkoittaa sitä, että välillä pitää puskea kovankin kivun läpi ja joskus pienikin kipu tarkoittaa, että kannattaa levätä. Välttäkää pitkäkestoiset takapakit! Kuunnelkaa kehoanne!

Tämän tasapainon löytäminen ei ole helppoa. Se tulee vasta monen vuoden kokemuksen myötä. Henkisillä asioilla on tärkeä osa tätä. Älä iske päätä turhaan seinään. Lakkaa tavoittelemasta kivuttomuutta ja keskity jatkuvuuteen! Silloin tämä touhu on paljon mukavampaa.

Tämä on minun tapani käsitellä kipuja. Isossa kuvassa pitää toki keskittyä laadukkaaseen fyysiseen tekemiseen, mutta jo pieni muutos omassa ajattelussa auttoi löytämään tasapainoisemman tavan urheilla. En ole auto. Olen ihminen!

Eteenpäin!