Viikko 4: 586 päivää...

Tuttu ja turvallinen takapakki tuli kuluvalla viikolla tutuksi. Viikko alkoi huonosti. Sunnuntai-iltana tunsin jo että selässä oli pientä kipua, se yltyi maanantaina ja tiistaina. Yksi hyvä juttu on kuitenkin siinä että säteilyä jalkaan ei ollut, pelkästään kipua selässä. Tämä tarkoittaa sitä että tilanne ei ole yhtään vakava. Syytä kipeytymiselle en tiedä, koska en ole rasittanut selkää mitenkään erityisen kovaa. Päätin kuitenkin jättää lihasharjoituksia tekemättä, lyhentää kävelyitä ja vähentää istumista. Se tepsi, ja nyt olen suurin piirtein samalla viivalla kuin viikko sitten. Ensi viikolla on luvassa kaksi fyssarikäyntiä joten toivon että saisin ottaa askeleen kohti täyttä kuntoutusta uusilla liikkeillä ja suuremmalla rasituksenmäärällä, mutta maltilla kuitenkin.

Sitä paluuta olisi pikku hiljaa ihan kiva tehdä koska viime kisoista on jo kulunut aika kauan.  Heitin viimeksi tulosta viime kesän alkupuolella. No, se kausi jäi sitten yhteen kilpailuun selän vuoksi. Mutta on kulunut vielä pidempi aikaa siitä kun olin viimeksi kunnossa kisoissa. Se tapahtui 19.6-2012 Nurmijärvellä. Siitä on jo kulunut 586 päivää eli yli puolitoista vuotta. Silloin heitin ennätyksen viiden kilon moukarilla (video). Sen jälkeen tekniikkani sekosi täysin, enkä saanut sitä kuntoon koko kaudella. Sen lisäksi oli pieniä ongelmia oikean jalan, vasemman polven sekä ylä- ja alaselän kanssa. Ei mitenkään isoja, mutta kuitenkin pikkuisia vammoja jotka sotkivat harjoittelua. Elikkä loppukausi oli täysi pannukakku.

Talvi alkoi lupaavasti, mutta ensimmäiset kuukaudet olivat ensinnäkin kuntoutusta ja paikkojen kuntoon laittamista. Heti kun olin päässyt kuntoon niin sain ongelmia nivusen ja yläselän kanssa. Niitten kuntoon saaminen kesti pari kuukautta. Lopputalvesta sain kuitenkin niitä siihen kuntoon että pystyin harjoittelemaan, mutta se ilo kesti vain vajaan kuukauden ennen kuin tuli pikkasen ongelmia alaselän kanssa. Ja sillä matkalla olen edelleen…

Yhden asian olen kuitenkin huomannut tämän kuluneen taapertamisen aikana. Silloin kun vielä heitin aktiivisesti sitä moukaria niin en mitenkään pitänyt sitä itse suoritusta mitenkään erityisenä. Tai siis en nauttinut itse heittämisestä vaan heitin koska pidin kilpailemisesta. Mutta ny kun sitten en saakaan heittää niin huomaa miten paljon kaipaan sitä itse suoritusta. Kaipaan sitä tunnetta mitä tulee kun saa heiton jotenkuten onnistumaan ja saa huutaa lekan perään. Olen melkein varma siitä että moukarinheitto on hauskinta mitä mies voi tehdä housut jalassaan.

Nyt on vaan pakko pitää päätä korkealla ja jatkaa työtä. Enhän minä ole historian ensimmäinen urheilija jolla on loukkaantumisia, enkä taatusti ole viimeinenkään. Eteenpäin sanoin mummo lumessa! Vaikeuksien kautta voittoon!

Viikko 3: Etteenpäin, hitaasti mutta varmasti

Taas on viikko kulunut, mikä tarkoittaa että on viikko vähemmän aikaa saada selkä kuntoon kesän kisoja varten. Yritän kuitenkin pitää mielessä että mieluimmin heitän ensimmäisiä heittoja viikko liian myöhään kuin viikko liian aikaisin. Tein jo kerran sen virheen että aloin hosumaan harjoituksissa, koska halusin niin kovasti pärjätä talvi-SM kisoissa, vaikkakin fyssari sanoi että pitää odottaa ja maltata. Ehkäpä voisi jatkossa kuunnella ja jopa totella, ei kaikessa mutta ainakin tämän asian suhteen.

Selkä on jatkuvasti, päivä päivältä, antanut pieniä merkkejä toipumisen suhteen. Mutta eihän se toipuminen mitenkään halua nopeutua, mikä on todella turhauttavaa. Se mikä kuitenkin on positiivista selän suhteen että se kestää istumista todella hyvin! Vaikka istumisen määrä on kasvanutkin roimasti tämän viikon aikana, niin ei ole tullut lisää oireita! Aika nastaa!

En ole vieläkään alkanut harjoittelemaan kunnolla, mutta olen lisännyt pituutta kävelyihin sekä vähän enemmän määrää kuntopiiriharjoituksiin. Minun pitää kuitenkin olla varovainen etten tee liikaa, vaikkakin uskon että se raja on aika kaukana tällä hetkellä. Pikkuhiljaa on vaan pakko lisätä määriä ja toivoa että paikat kestävät. Ja kuten totesin, fyssareitakin voisi kuunnella aina välillä.

Vielä teille, lukijoille, tehtävä! Koska Suomen olympiakomitealla on joku älytön käytäntö etteivät laita virallista mitalitavoitetta Sotshin olympialaisiin, niin annan sen tehtävän teille. Vasemmasta palkista löytyy kysely. Vastatkaa siihen! Ja muistakaa myös reenata, koska kunto pitää olla kohdallaan olympialaisten aikana niin että jaksaa istua 12 tuntia putkeen, koska senhän te teette?!

Päivä jolloin urheilun perusarvoja murskattiin

Urheilussa on kyse voittamisesta. Urheilun perusperiaate on siinä että kaikki haluavat voittaa, ja siksi urheilu kehittyy ja pysyy suosiossa. Voiton merkitystä ei saa koskaan aliarvioida, koska silloin murskataan urheilun perusarvoja. Voittajia pitää kunnioittaa, AINA!

Eilen pidettiin vuosittaista urheilugaalaa. Niin kuin aina, syntyi todella suuri keskustelu vuoden urheilija-valinnan ympärille. En ota siihen valintaan tässä tekstissä kantaa, mutta minun mielestäni Tero Pitkämäki oli ihan oikeutettu valinta, ei suosikkini, mutta oikeutettu. Mielestäni olet palkinnon arvoinen jos olet ainoana Suomalaisena maailman ykkösenä lajissasi. Mutta toki, hän ei ollut ainoa joka oli palkinnon arvoinen, moni hyvä ehdokas jäi palkitsematta.

Suurin oikeusmurha gaalassa on kuitenkin jäänyt ilman julkisuutta. Ja se on juuri siksi miksi minä kirjoitan tätä tekstiä. Se on minusta aivan käsittämätöntä että tällainen vääryys edes voi sattua maassa kuin Suomi, missä kuitenkin tiedetään mistä urheilussa on kyse. En vaan pysty käsittämään miten Susijengiä valittiin vuoden joukkueeksi!

Suomen koripallomaajoukkue pelasi EM-kisoissa hyvän alkulohkon, mutta tie nousi pystyyn jatkosarjassa. Valitettavasti Suomen joukkue ei ollut vielä valmis taistelemaan siitä mistä urheilussa on kyse, mitaleista. Suomi sijoittui siis loppujen lopuksi sijalle 9. Tämä suoritus oli suuri askel eteenpäin Suomalaiselle koripallolle. Mutta pitää kuitenkin olla rehellinen, eihän 9s sija EM-kisoissa ole tuloksena minkään arvoinen. Puhutaan kuitenkin tulosurheilusta! Kaikki kunnianhimoiset urheilijat tietävät sen. Mutta kuten sanoin, iso askel otettu, monta ottamatta, ja itse uskon että suomalainen koripallo kehittyy lähivuosina! Siinä lajissa tehdään paljon oikeita asioita tällä hetkellä ja tulevaisuus näyttää valoisalta! Mutta miksi ihmeessä suomen koripallomaajoukkue valittiin vuoden joukkueeksi?!

Kun valitaan vuoden joukkuetta, niin ainakin minun mielestäni palkinnon takana pitäisi olla urheilullisia saavutuksia. Ja se on aivan järkyttävää että vuoden joukkue kategoriassa jätettiin historiallista MM-kultaa kakkoseksi, EM 9-sijan perään. Keilailun viisihenkinen joukkue olisi ehdottomasti pitänyt valita vuoden joukkueeksi! Ajatelkaa, ne tekivät tempun jota viimeksi tapahtui 35 vuotta sitten! Siis 35(!!!), ja silti Suomella on viimevuosina ollut hyviä keilailijoita. MM-kullan arvo suurenee entisestään sillä että voitto otettiin yhdysvalloissa, ja finaalissa oli vastassa juuri yhdysvallat, jotka olivat voittaneet kultaa kolme vuotta putkeen. Suomen viisihenkinen keilailujoukkue olisi ehdottomasti pitänyt valita vuoden joukkueeksi.

Minua huolestuttaa se että kukaan ei valita tästä väärästä valinnasta. Olen todella pettynyt valinnan tekijöihin jotka kokonaan jätti urheilulliset saavutukset sivuseikaksi ja äänesti sitä mikä kansa halusi. Kuten totesin alussa, urheilussa on kyse voittamisesta! En mitenkään pysty ymmärtämään miten EM 9s sija on suurempi juttu kuin MM-kulta, en mitenkään! Tällaisella ajattelutavalla, missä emme arvosta voittajia, tulemme kaatamaan koko urheilujärjestelmän. Meidän pitää arvostaa kaikkia, mutta ennen kaikkeaan voittajia! Tällainen vääryys ei saa toistua, ei koskaan!

Viikko 2: Istumisen riemua

Taas on viikko kulunut ja olisi jälleen kerran aika kertoa vähän kuulumisia. Kuluneella viikolla olen ottanut askeleen eteenpäin kuntoutuksen suhteen, ja selkä on myös antanut merkkejä siitä että se on alkanut kestämään jotain pientä rasitustakin. Työtä on vielä paljon edessä, mutta työn tuloksia on jo alkanut näkymään. Mielessä käy kuitenkin koko ajan että mitä jos?! Mitä jos en olisi rasittanut selkää liikaa, liian aikaisessa vaiheessa, puolitoista kuukautta sitten? Olisinko ilman sitä ollut nyt kunnossa? Jossittelu on kuitenkin turhaa, ja pakko vaan suunnata katsetta ja ajatuksia eteenpäin, sielläpäin se menestys odottaa!

Koulu alkoi joululoman jälkeen viime viikolla. Pidän koulusta ja koulunkäymisestä. Hyvä tapa tavata ”ei yleisurheilevia” kavereita. Mutta pikkasen se kuitenkin jännitti. Ei itse koulussakäyminen, vaan se että koulussa istutaan. Selän vuoksi en pystynyt käymään koulua ennen joulua. Minun oli pakko tehdä kaikki tehtävät kotoa koska istuminen oli niin kivuliasta. Ongelmana on se että minä opin todella huonosti kun olen yksin, eikä kukaan pidä luentoja. Siksi halusin, jotta kokeetkin onnistuisivat, että selkä kestäisi istumista, niin että pystyisin olemaan koulussa. Ja se kesti! Kyllähän se aina silloin tällöin antoi pieniä kivunpoikasia, mutta kunhan muistin hyvän ryhdin niin kaikki oli allright!

Toinen loistava uutinen on se että nyt olen taas ottanut kuntoutuksessa mukaan pieniä voimaharjoitteita. Ne olisivat olleet pari viikkoa sitten täysin mahdottomia, mutta ei enää. Se on kuitenkin aika pientä, eikä sitä voi edes kutsua oikeaksi ”voimaharjoitteluksi”. Harjoitteet ovat vähän pilatesmaisia ja painotus on tällä hetkellä alemmassa keskivartalossa sekä siinä että saisi pakaralihaksiani kuntoon. Ensin mainittu siitä syystä että keskivartalon kesto on kaiken A ja O kaikessa heittämisessä ja siihen liittyvässä harjoittelussa. Pakaralihaksia on harjoiteltava siitä syystä että ne ovat minulla todella heikot. Syy tähän on aika yksinkertainen: en ole laittanut niitä kuntoon. Niitten kuntoon saaminen olisi erittäin tärkeää koska A: se suojelisi selkää jatkossa, B: yhden jalan jalkakyykyn jalka.polvi-lantio linjeeraus paranisi ja C: kokonaispaketti olisi parempi = moukari lentäisi pidemmälle!

Elikkä kuluneella viikolla olen jälleen saanut selän rasituksensietoa nousemaan. Jokainen päivä on koostunut 1-2 kävelystä sekä liikkuvuusharjoitteista. Pilatessa olen pikkasen maltannut, sitä olen tehnyt vain joka toinen päivä. Lähden luottavaisin mielin (ja maltilla) kohti seuraavaa viikkoa nostamaan selän rasituksensietoa entisestään! Ei mene hyvin, mutta menee eteenpäin!

Kaikille urheilunystäville vielä muistutus, teillä on kaksi tehtävää tulevalla viikolla! Nimi tuohon ja ääni tähän! Kiitos! Muistakaa myös vastata vasemmassa palkissa löytyvään kyselyyn. Kuka on sinun mielestäsi vuoden urheilija?

Kiitos Matti Mattsson!

Enää pari päivää jäljellä, ja saamme jälleen kerran kokea kun kaikki suomen huippu-urheilijat vaihtavat hikiset ja mukavat urheiluasut epämukaviin juhlapukuihin. Kyseessä on siis Suomen urheilugaala. Gaala joka aluksi oli köyhän miehen versio ruotsin vastaavasta Idrottsgalan:ista. Mutta mikä on viime vuosina muuttunut ihan kivaksi juhlatilaisuudeksi. Ja mitä parasta, järjestelyt ja ohjelma kasvavat vuosi vuodelta ja sen myötä myös gaalan suosio on ollut kasvussa.

Gaalassa jaetaan paljon palkintoja, eri kategorioissa. Tässä tekstissä tulen ottamaan kantaa ”Vuoden sykähdyttävimmän urheiluhetken” valintaan. Tulen kertomaan mikä oli vuoden sykähdyttävin urheiluhetki omasta mielestäni, ja miksi. Ja minun mielipiteeni on sitten oikea joten älkää väittäkö vastaan! :D

 Muistakaa äänestää vuoden sykähdyttävintä urheiluhetkeä. Mitä enemmän ääniä tulee niin sen oikeudenmukaisempi tulos saadaan.  Voitte myös äänestää vasemmassa palkissa löytyvään kyselyyn! Elikkä vuoden urheilijasta olisi kyse, ehdokkaat samat kuin oikeassa äänestyksessä. Kuka on teidän mielestänne vuoden urheilija tittelin arvoinen?

Urheilun seuraaminen on aina hieno asia. Ja Suomalaisten onnistumisia seuraan aina mielelläni. Yksi todella suuri Suomalaisonnistuminen sattui viime kesänä Espanjalaisessa kylpylässä, toisinsanoin uinnin MM-kisoissa Barcelonassa!

Minun on aluksi pakko myöntää. En ole suuri uintifani. Vaikka pidän lajia todella kovana, niin en vaan jaksa seurata sitä pitkään jos ei tule Suomalaismenestystä. Kutsukaa minua vaikka gloryhunteriksi, koska sen tittelin otan nöyrästi vastaan kun katson uintia. Hieno laji, mutta se ei vaan iske minuun.

Oli miten oli. Viime kesänä uinnin MM-kisat järjestettiin Barcelonassa. Tiesin kyllä etukäteen että ne olivat tulossa, mutta en kummemmin välittänyt. Mutta kun kuulin Matti Mattssonin hienoista uinneista alku ja välierässä, niin olihan se pakko laittaa telkkari päälle ja katsoa miten menee finaalissa. Olen sen verran nuori että Jani Sievisen kultavuodet jäivät minulta kokematta, mutta mielessä kävi että onko tässä uusi Jani Sievinen?! Muistin Mattssonia jo viime kesän olympialaisista ja miten hän melkein, ainoana suomalaisena, oli pääsemässä alkueristä jatkoon. Ei päässyt, mutta vuoden kehittyneempänä pääsi MM-kisoissa finaaliin asti, kova juttu. Tiesin että olin seuraamassa tulevaisuuden tähteä. Mutta en tiennyt että parin minuutin päästä tulisin juhlimaan MM-pronssia.

TAKE YOUR MARKS! BIIP! Ja uimarit ovat liikkeellä. Matti jää alussa. Omassa päässäni ajattelen jo että sinne meni… ensimmäinen 50m uitu. Matti ui paljon kovempaa kuin välierässä. Mutta valitettavasti se ei riitä koska muut ovat vaan niin ylivertaisia.. Kisa jatkuu. Toinen 50m on jo parempaa, Mattsson kirii kärkeä kiinni! Kuka on laittanut maailmanennätysvauhti viivan Matin käsien kohdalle?! Mattihan johtaa!! Minun on pakko nousta seisomaan. En pysty istumaan sohvalla kun suomalainen on maailmaennätysvauhdissa, en vaan pysty! Toinen käännös. Ei ihan maailmanennätysvauhtia, mutta Mattsson JOHTAA!!! Sanat maailmanennätys ja maailmanmestari poksahtavat vuorotellen päähäni! Olisiko se sittenkin mahdollista?! Kilpailu jatkuu, se on kivenkova! Onneksi meillä on riittävästi kattokorkeutta kotonamme, koska en pysy paikoillanii, ja tulee hypittyä ja huudettua aika paljon ja kovaa, onneksi olen yksin kotona. Viimeinen käännös. Matti kakkosena, ei tule maailmanennätystä, ei tule kultaa.. Vai tuleeko? Usko on vielä tässä vaiheessa kova! Anna mennä Matti! Maali lähestyy, Mattsson putoaa, mutta on vielä kiinni mitalissa! Ottaako? ei ota, ottaa, ei ota, MATTI MATTSSON OTTAA PRONSSIA!!

Oli puhetta sykähdyttävästä urheiluhetkestä. Muistan vielä miltä tuntui kun kisa oli ohi. Tärisin, vaikka minulla ei ollut mitään tekemistä koko suorituksen kanssa. En tunne Mattia, olen pari kertaa aikaisemmin kuullut hänen nimeään. Mutta silti. Suoritus oli niin valtavan mahtava, SYKÄHDYTTÄVÄ! Suomalainen urheilusydämeni pumppasi ylikierroksilla. Mutta tippa ei tullut linssiin! Sen verran olen mies, että en ala itkemään puolialastomien poikien suorituksille. Mutta kuitenkin pakko myöntää. Silmät olivat pikkasen vetisemmät kuin normaalisti. Hieno hetki. Todella hieno! Unohtumaton!

Minun on kyllä pakko kiittää Mattia! Hän teki siitä päivästä ikimuistoisen minulle, ja koko Suomen urheilukansalle! Suomalaisessa uinti-urheilussa on potentiaalia. Kunhan lahjakkaat nuoret jatkavat kovaa työtään. Matti on sen näyttänyt. KIITOS MATTI MATTSSON!