Muutama vuosi
sitten istuin lääkärin vastaanotolla. Oli vatsan kanssa vähän ongelmia ja sitä
jouduttiin tutkimaan. Paikalla oli sairaanhoitaja, mutta lääkäri oli myöhässä.
Siinä odotellessa alettiin puhua niitä näitä ja alta aikayksikön aihe muuttui säästä
urheiluun. Sairaanhoitaja kertoi, että hänen tyttärensä oli myös harrastanut
Yleisurheilua, mutta oli lopettanut ensimmäisten pienten loukkaantumisten
vuoksi. Hän oli vaan ilmoittanut äidille, että hänellä ei ole syytä jatkaa,
koska hänhän on jo juniorisarjojen SM-mitalisti! Ura oli niin sanotusti valmis.
Nyt oli oikean elämän aika!
Lause oli
jotenkin henkilökohtaisesti osuva. Siihen aikaan en tiennyt, jos minusta tulisi
kunnon urheilija, mutta nimenomaan henkilökohtaisen SM-mitalin puute oli yksi suuri
motivaattori jatkaa. Olen monta kertaa miettinyt, jos olisin jaksanut jatkaa
urheilemista näiden vaikeimpien vuosien aikana, jos olisin nuorempana voittanut
SM-mitalin! Olisiko sen tuoma tyytyväisyys sammuttanut urheilun liekin vuosina
2012-2015 kun mikään ei meinannut onnistua? Miksi ylipäätään jotkut lopettavat
urheilun nuorena, kun taas jotkut jatkavat? Miksi Drop out ilmiö ei iskenyt
minuun?
Drop out ilmiö on
tuttu käsite urheilussa. Lähes jokaisessa lajissa käydään tasaisin väliajoin keskustelua
siitä, miten drop out ilmiötä voisi vähentää. Eli Suomeksi Sanottuna: Miten
voisi saada nuoria pysymään urheilun parissa pidempään?! Yleensä keskitytään
niihin seikkoihin, jotka saa nuorten jättämään urheilun. Minä ajattelin kääntää
käsitettä ylösalaisin. Tässä tekstissä ajattelin kertoa viisi tärkeintä syytä
miksi EN lopettanut urheilemisen. Miksi lopettaminen tuskin kävi mielessäkään!
Miksi Drop out ilmiö ei iskenyt minuun?
5. Näytönhalu
epäilijöille!
Näytönhalu on
hyvä motivaationlähde! Moni on varmaan epäillyt touhujeni järkevyyttä vuosien
aikana, mutta harva on sanonut mitään ääneen. Yksi taho on kuitenkin ollut
harvinaisen selkeä sen suhteen, että he eivät usko, että minusta ikinä tulee
menestyvää urheilijaa! Nimittäin puolustusvoimien urheilukoulu!
Itse hain
urheilukoulun palvelukseen kesällä 2014. Paikkaan missä kaikki tulevat huiput
suorittavat asevelvollisuutensa. Silloin oli jo reilu vuosi selkävammaisuutta
takana, ja viimeisin onnistunut kausi oli vuonna 2011. Jotenkin toivoin silti,
että he olisivat katsoneet tulosten taakse, ja pitänyt minua tarpeeksi
lahjakkaana urheilijana palvelukseen. Näin ei käynyt. Jouduin palvelemaan maata
Dragsvikissä. Minun ikäluokastani, eli 1995 syntyneistä, kolme parasta
valittiin urheilukouluun. Minä olin ensimmäinen rannalle jäänyt ikäluokastamme.
Valituista yksi on valitettavasti joutunut lopettamaan uransa ja toisen kanssa
käytiin tasaista kilpailua koko kuluneen kesän aikana. Montakohan yleisurheilun
arvokisavoittajaa ei ole päästetty urheilukoulun? En tiedä, mutta itse meinasin
ainakin yrittää!
4. Kivut!
Tämä on ehkä
vähän omituinen syy jatkaa urheilemista. Mutta syksyllä 2015 oli oikeasti
lähellä, että olisin pistänyt Polanikin rautapallot naulaan ja ryhtynyt
tekemään jotain muuta! Siinä oli vaan yksi ongelma. Kivuista oli pakko päästä
eroon. Ja se vaati paljon kuntouttavaa työtä. Työ vaatii motivaatiota! Ja mitä
motivoi minua? No urheilu tietenkin!
Näin
objektiivisesti katsottuna selän kuntouttaminen moukarinheiton avulla on ehkäpä
yhtä fiksua kuin tulipalon sammuttaminen bensiinillä… Mutta jälkeenpäin voin
todeta, että hyvin toimii. Siis moukarinheitto! Ei palon sammuttaminen… Oli
miten oli. Kivut saivat minut jatkamaan! En sitten tiedä, mitä olisi tapahtunut,
jos uran lopettaminen olisi tarkoittanut kipujen välitöntä loppumista…
Luultavasti olisin nykyään entinen urheilija… Onneksi näin ei käynyt!
3. SM-mitali!
Sairaanhoitajan tytär
lopetti urheilemisen SM-mitalin vuoksi. SM-mitalin puute sen sijaan sai minut
jatkamaan! On muuten jännää, miten tuollainen rautapala voi vaikuttaa ihmisten
elämän valintoihin. Minä tosiaan jahtasin sitä ensimmäistä mitalia suhteellisen
pitkään. 14 vuotiaana yritin ensimmäisen kerran. Vuodesta toiseen jäin
täpärästi mitalisijoitusten ulkopuolelle. Tein kuitenkin ihan kohtalaisia
tuloksia SM-kisoissa, mutta 1995-syntyneiden ikäluokka oli pirun kovatasoinen.
Alla näkyy kuva, mistä näkee miten minä suoriuduin omissa SM-kisoissani
juniorivälineillä vuosina 2009-2014! Vertailuun olen myös ottanut, miten minun
tuloksillani olisi pärjännyt vastaavissa sarjoissa vuosina 2015-2017! Punaisella
värillä olen merkinnyt ne tulokset jotka ovat minun vastaavassa sarjassa
heittämää tulosta huonompi. Eli Suomeksi sanottu: Olisin ottanut mitalin siinä
ikäluokassa.
Kuvassa näkyy
paljon punaista. Etenkin minun 16-vuotiaana heittämä tulos oli suhteellisen
hyvä. Vuonna 2011 jäin itse sijalle neljä Jyväskylän SM kisoissa yli 65m
heitolla. Sen jälkeen vastaava tulos olisi riittänyt kultaan joka vuosi, paitsi
2013, jolloin tuloksella olisi otettu hopeaa. Tässä näkyy myös junioriurheilun
realiteetti. Mitalin saavuttaminen ei ole pelkästään itsestäsi kiinni, vaan se
riippuu lähes kokonaan vastustajien tasosta. Tämä on oikeasti harmittanut, kun
lajista tietämättömät ovat kysyneet miten hyvä olen. He eivät tiedä, jos 65m on
hyvä vai huono tulos. Mutta jos olisin voinut sanoa olevani SM-mitalisti, niin
tyhmempikin tajuaa. Vaikkakin SM-mitali on joskus irronnut alle 52m tuloksella.
Tästä syystä SM-mitali oli kova motivaattori. Olen koko urani aikana joutunut
selittämään olevani ihan kohtalainen heittäjä, vaikkakin menestystä ei olekaan
tullut. Halu saada konkreettista näyttöä tasostani sai minut jatkamaan. Pakko kiittää ikätovereitani. Minun urani olisi voinut olla ohi, jos he olisivat olleet hiukan paskempia heittäjiä. Näin ei onneksi ollut! Nöyrä kiitos!
2. Identiteetti!
Urheilu on osa
minua. Näin se on aina ollut. En muista elämää ilman urheilua. En halunnut
elämää ilman urheilua. Minä olen urheilija. Kerran kun kävin hankkimassa uuden
passin poliisiasemalta. Kassassa istunut nainen halusi vahvistaa
henkilöllisyyttäni kysymällä pari kysymystä! Yksi niistä oli: ”Mikä on
ammattisi?”. Vastasin olevani moukarinheittäjä! En miettinyt. Se tuli
selkäytimestä! Poliisin mukaan olen toki opiskelija, mutta omasta mielestäni
olen silti moukarinheittäjä.
Kynnys lopettaa
urheilu olisi ollut liian suuri. Se olisi ollut hyppy tuntemattomaan. Koko
identiteettini muuttamista! Sitä en halunnut! Siksi tein kaikkeni, jotta voisin
jatkaa! Ja onnistuin!
1. Tämä on
hauskaa!
Urheilu on kivaa!
Kilpailumatkat, kilpailut, harjoitusleirit, kaverit, harjoitukset jne.
Urheilijan elämä on todella mielekästä. Urheilu tuo sisältöä elämään! Urheilu
antaa syyn nousta sängystä ylös aamuisin! Urheilun kautta pääsee näkemään
maailmaa! Urheilu tuo valtavaa iloa (ja surua)! Urheilussa saa haastaa itsensä!
Urheilun kautta tapaa huikeita ihmisiä! Tämähän on se suurin ja yksinkertaisin
syy miksi drop out ilmiö ei iskenyt minuun. Tämä on vaan niin pirun hauskaa!
---
Siinä! Oma junioriurheilujaan
ura on nyt paketissa. Edessä on hyppy aikuisten urheilijoiden joukkoon! Mikäs
on sitten minun tarinani opetus? Mitä nykyiset ja tulevat juniorit voivat oppia
minun tarinastani? No ainakin se, että
ei kannata antaa periksi liian hääppöisesti. Vaikkakin iskisi pientä loukkia
välillä, niin urheilu on silti sen arvoista. Pistäkää itsenne kuntoon ja
nauttikaa kun onnistutte! Urheilu on hauskaa!
Ja mitä
SM-mitaleihin tulee, niin niitä saa toki ottaa niin monta kuin haluaa. Se on
hieno saavutus. Mutta älkää nyt siitä syystä ainakaan lopettako. Itse asiassa junnu SM-mitali kertoo enemmän vastustajiesi surkeudesta kuin sinun hyvyydestä. Poikkeuksia toki löytyy tähänkin! Mutta urheilu
tarjoaa niin paljon enemmän kuin erivärisiä metallipaloja! Mitali on toki
määränpää, mutta itse matka mitaliin on se, mikä tekee urheilusta arvokkaan!
Eteenpäin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti