Missä muussa harrastuksessa pääsee kokemaan tällaista vitutuksen tunnetta?

Urheilu on kyllä hieno asia. Treenikaverini Tommi Remes kiteytti sen hyvin sanoiksi viikonlopun Kalevan Kisojen jälkeen:

”Missä muussa harrastuksessa pääsee kokemaan tällaista vitutuksen tunnetta? Ei missään!”

Ja olen Tommin kanssa täysin samaa mieltä! Kun tämä ei nyt ole sellainen harrastus, mitä tehdään huvin vuoksi silloin, kun tuntuu hyvältä, vaan tässä paiskitaan hommia lähes päivittäin ympäri vuoden periaatteessa yhtä kisaa varten.

 

Siksihän se vitutus onkin suuri, kun epäonnistuu kauden tärkeimmällä hetkellä. Oma kisarupeamani loppui tosiaan jo Kalevan Kisojen karsintaan, mutta periaatteessahan olin mokannut jo kauan ennen sitä.

Koko kesä on ollut pikkutulipalojen sammuttelua, enkä ole kyennyt nostamaan kuntoa toivotulle tasolle. Olin kuitenkin toiveikas, että kunto nousisi viimeistelyssä, mutta aika pahalta kyllä näytti vielä muutama päivä ennen kisoja…

Loppujen lopuksi olin kyllä siinä kunnossa, että maksimaalisella onnistumisella olisin selvinnyt finaaliin, mutta enhän minä siihen sitten itse kisatilanteessa pystynyt. Heitin tuloksen 61,18 m, joka jäi reilun metrin päähän finaalipaikasta. Sekä tulos, että sijoitus oli urani toiseksi heikoin Kalevan Kisojen karsinnassa.

Loppukilpailussa kävikin sitten niin, että viimeinen pistesija ja kuusi heittoa irtosi Petri Rautiolle tuloksella 61,19 m. Mutta siinä vaiheessa oli jo vaikeaa katsomosta käsin heittää pidemmälle. Kannattaa pärjätä karsinnassa, jos haluaa napata niitä pistesijoja…

Jotenkin jännä, että itse kisasuoritus ei sillä tavalla ota päähän, koska se oli periaatteessa kunnon mukainen ja täysin oman suunnitelman mukainen suoritus. Ainut ongelma siinä on se, että en ollut tarpeeksi hyvä.

Se taas ottaa suunnattomasti päähän, että oma taso ei ole lähelläkään sellainen, mitä sen mielestäni kuuluisi olla. Sitä, kun vuosi toisensa jälkeen on joka päivä antanut kaikkensa, jotta kehittyisi urheilijana, niin vituttaa ihan suunnattomasti heittää samoja tuloksia, kuin mitä heitin jo vuonna 2016.

Sitä alkaa miettiä, että olenko tyhmä, lahjaton vai enkö vaan tajua miten tämä tehdään? Luultavasti yhdistelmä mainituista asioista.

Mutta ei siinä. Onhan tämä vieläkin hauskaa ja kanssakilpailijat ovat mukavia jätkiä, joten painetaan vielä eteenpäin. Kai minäkin tulen vielä joskus onnistumaan urheilijana, jos tarpeeksi kauan jaksan yrittää?!

Loppukesästä heitän vielä muutaman kisan!

Kiitos Kalevan Kisojen järjestäjille. Olosuhteet olivat kunnossa!

Kiitos valmentajille ja fyssareille!

Kiitos yhteistyökumppaneille!

Eteenpäin!

 ---

 

YHTEISTYÖSSÄ:

Urheiluvälineiden verkkokauppa: funraise.fi

Rakennusalan yritys: Eestinkylän Putki ja Kirves

Kolarikorjaamo: OY Auto Ljungqvist AB

---

Voitto tai kuolema!

 Kun Grigori Rodtshenkov julkaisi kirjansa ”Voitto tai kuolema” pistin heti äänikirjan kuunteluun. Olihan siinä melkoista tarinaa tarjolla.

Mies, joka on koko uransa aikana (kirjaimellisesti) kusettanut ihmisiä toimii nyt maanpaossa ja hengenvaarassa totuuden kertojana. Tämä seikka herättää ainakin minussa lievää skeptisyyttä. Suhtaudun siis sisältöihin pienellä varauksella, mutta kai nyt edes osa tarinasta on totta.

Urheilu huipulla on likaista peliä. Se ei tullut minulle, eikä varmaan monellekaan muulle yllätyksenä. Toisaalta uskon, että kaikilla aloilla huipulla oleminen johtaa siihen, että jossain vaiheessa törmää vilppiin.

Yritysmaailmassa tehdään veropetoksia, tiedemaailmassa kopioidaan ja väärennetään tekstejä ja vesijuoksualtaassa mummot käyttävät sellaisia kellukkeita, että ei edes huippu urheilijat pysy perässä. Viimeisenä mainittu menee oikeasti tunteisiin!

Kirjassa oli kuitenkin kaksi traagista asiaa, jotka nousivat minun papereissani ylitse muiden. Ensinnäkin minua kosketti se, minkälainen perhetragedia Grigorin tarina oli, ja toiskeseen minua mietitytti hänen kertomus siitä, kuinka tehotonta kansainvälinenkin dopingvalvonta on ollut.

Sanotaan, että urheilu on maailman tärkein turha asia. Olen tästä jyrkästi eri mieltä! Urheilu on tärkeää. Piste!

Mutta siinä vaiheessa, kun joudut jättämään vaimosi ja lapsiasi henkesi uhalla, vaan siksi, että autat jotakuta hiihtämään vähän lujempaa, niin haluaisin viheltää pelin poikki.

Totta kai hänelle, ja kaikille muille mukana olleille, kuuluu kovat urheilulliset rangaistukset! Mutta tämän jälkeen hänellä olisi pitänyt olla oikeus kävellä turvallisesti kotiin perheensä luo jatkamaan elämää. Nyt hän joutuu piiloutumaan yksin maanpaossa uuden identiteetin takana kaukana perheestään. Ja hän on kuitenkin onnekas. Kaikki eivät nimittäin ole selvinneet tästä leikistä hengissä…

Olkoonkin, että urheilu on tärkeää, mutta noin tärkeää sen ei kuuluisi olla!

Toinen silmiinpistävä seikka kirjassa oli tosiaan kansainvälisen dopingvalvonnan tehottomuus. Toki Rodtshenkov oli niin pitkään niin taitava kusettaja, että hän luonnollisesti on tätä mieltä. Samaan aikaan hän kuitenkin totesi, että valvonta on parantunut viime vuosina.

Itseäni jäi kuitenkin mietityttämään, jospa Venäjän tilanne olisi ikinä räjähtänyt käsiin ilman median paljastuksia? Jos kukaan ei olisi viitsinyt tehdä pinnalle nousseita paljastusdokkareita? Olisiko urheilu osannut paljastaa itse itseään? Siinäpä on kevyt pohdinnan aihe…

Mistä tullaankin siihen, että olen vieläkin sitä mieltä, että yksittäisen maan kollektiivinen sulkeminen urheilusta on väärä tapa toimia. Kirjoitin jo mielipiteeni vuonna2016 päivää sen jälkeen, kun Venäjän yleisurheilijoita suljettiin Rion kisoista.

Nyt neljä vuotta myöhemmin tiedän aiheesta paljon enemmän, kuin mitä silloin tiesin, mutta olen silti lähes samaa mieltä. Rangaistus on mielestäni liian kömpelö.

Luulen nimittäin, että JOS vastaavia resursseja suunnattaisi kaikkien valtioiden tutkimiseen, niin saattaisi käydä ilmi, että Venäjä ei ole ainut maa, missä aamupuuroon sekoitetaan muutakin, kuin voisilmää ja raejuustoa. Eikä tarvitse laittaa kovin monta suurvaltaa pannaan, kunnes nämä sanovat hyvästit Sebastian Coelle ja perustavat oman liiton omine kisoineen.

Uskon siis, että Venäjän rangaistusta ei haluta / pystytä käyttämään laajemmin ja sen takia se on mielestäni huono rangaistus. Samalla pelkään sitä, että case Venäjä on niin iso, että Wada käyttää sitä tekosyynä olla tutkimatta muita maita yhtä tarkasti. Ulospäin näyttää hyvältä, kun on yksi rosvo pannassa, mutta löytyykö edes resursseja valvoa koko maailmaa yhtä tarkasti?

Pätevänä huutelijana en kuitenkaan tiedä mitä kannattaisi tehdä. Kertomuksen mukaan dopingkulttuuri Venäjällä ei tule hetkessä muuttumaan. Tsemppiä niillä, ketkä pitäisi ratkaista tätä umpisolmua.

Lopuksi pari steitmenttiä:

Uskon puhtaaseen urheiluun!

Tiedän, että sääntöjä noudattamalla voi heittää miesten moukaria 65,10 m!

Luulen tietäväni, että sääntöjä noudattamalla voi heittää reilusti päälle 80 metriä!

Viikon päästä heitän Kalevan kisoissa Turussa!

Toivottavasti pitkälle. Varmuudella puhtaana!

Eteenpäin! 

---

 

YHTEISTYÖSSÄ:

Urheiluvälineiden verkkokauppa: funraise.fi

Rakennusalan yritys: Eestinkylän Putki ja Kirves

Kolarikorjaamo: OY Auto Ljungqvist AB

---