Onnistunut leiri
etelässä takana. Treenit ovat kulkeneet hyvin ja menneet pienet probleemat ovat
taaksejäänyttä elämää. Leirin aikana ilmentynyt pieni jumi alaselässä kuitenkin
pakottaa istumaan selkä suorana lentokoneessa. Yhtäkkiä iskee saakelin kova
pisto alaselkään. Sattuu! Mitä helvettiä? Ei hätää, pieni istuma asennon vaihto
ja kivut ovat poissa. Fiilis on hyvä. Kunto on nousussa. Odotan innolla tulevaa
kisakautta!! Tämä on minun vuoteni!
Juu ei… Muistelma
on vuodelta 2013. En silloin sitä tajunnut, mutta kotiinlähtöä odotellessa
tunsin ensimmäisen kerran kunnolla viestiä selkäongelmistani. Tekisi mieli keksiä
aikakone ja matkustaa viisi vuotta taaksepäin ja takaisin Portugalin, Faron,
lentokentälle. Voisin sanoa yltiöpositiiviselle minulle:
”Kuule poika.. Älä turhia
toivo. Olet pahasti kusessa. Kausi ei ole alkanutkaan, mutta se on jo nyt
paketissa.. Voisit keskittyä kuntoutukseen heti, eikä uskotella kuukausikaupalla, että pian tämä menee ohi!”
Etelänleiriltä
pahempi vammakierre tosiaan alkoi. Sen jälkeen en ole etelässä käynytkään.
Silloin vielä etelään lähtö oli jokavuotinen perinne. Kausilla 2012 ja 2013
vedin jopa kahdet leirit. Tammikuussa Teneriffalla ja Huhtikuussa Portugalissa.
Nyt onkin sitten valitettavasti ollut pidempi tauko. Joka vuosi olisin halunnut
lähteä, mutta terveystilanne ei ole antanut myöden. Viime vuonna olisi jo
periaatteessa voinut lähteä, mutta en uskaltanut tilata matkaa syksyllä, kun en
tiennyt missä kunnossa tulen olemaan keväällä. Mutta nyt se odotus on ohi.
Selkä vei minulta etelässä oleskelun hetkeksi, mutta nyt tämäkin yksityiskohta on
palautettu ennalleen treeneissäni. Pieni voitto tämäkin! Terveisiä Teneriffalta!
Voi toki kysyä,
että miksi ihmeessä lähden etelään? Minähän vihaan lämpöä! En viihdy turistina
ja matka vaatii opiskelulainan tuhlaamista! Eihän tässä ole mitään järkeä. Yhtä
hyvin voisi treenata Jyväskylässä, jossa olosuhteet ovat vimosen päälle
kunnossa!
Hyviä pointteja
kaikki, mutta olin viiden vuoden tauon aikana jopa unohtanut miten nastaa
etelässä oleminen on. Se on totta, että vihaan lämpöä. Mutta se ei poista sitä
tosiasiaa, että kroppa palautuu tässä paljon nopeammin lämpimässä. Se taas tuo
treeneihin laatua! Ja laadukkaat treenit kompensoivat hyvin sitä henkistä
kärsimystä mitä 24 asteen lämpö tuottaa.
Toinen nasta
homma etelässä olemisen kannalta on, että täällä ollessa ei tarvitse tehdä
mitään turhaa. Tässä voi keskittyä olennaiseen, eli treenaamiseen ja
palautumiseen. Opiskelu ei paina päälle [Vaikka ehkä pitäisi… Todellisuus iskeytynee
vasten kasvojani palatessani Suomeen…]. Normaaliin päivään kuuluu treenit,
syöminen ja lepääminen. Turhat turistihommelit (biitsit, nähtävyydet yms.) on
vedetty minimiin. Yhdessä museossa toki piipahdettiin lepopäivänä, mutta muuten
arki pyörii (kirjaimellisesti) treenipaikalla tai kirjan [tai kännykkäpelin] parissa hotellihuoneessa.
Nukkumaan mennään kympin maissa ja herätys on kasilta. Jokainen päivä on sisällöllisesti
lähes identtinen. Ei mitään ylimääräistä. Pelkkää urheilua. Elämää
parhaimmillaan!
Ollaan siis
leireilemässä Teneriffan pohjoispuolella sijaitsevassa Puerto de la Cruzissa.
Moni varmaan seuraa urheilijoita Instagramissa ja ovat todenneet, että saarella
liikkuu paljonkin Suomalaisia. Ne ovat toki lähes kaikki saaren eteläpuolella,
jossa sää on varmempi ja olosuhteet juoksulle ja hyppäämiselle erinomaiset.
Täällä meidän leirikohteessa sataa todella usein. Saaren tulivuoren, Teiden,
vuoksi pilvet kasaantuvat aina pohjoispuolelle. Puerto de La Cruzissa vaan
sattuu löytymään hyvä heittopaikka, jossa saa treenata rauhassa. Täällä ei ole
edes kiekonheittäjiä. Siksi tänne on hyvä tulla, vaikka sää joskus
vaihteleekin. Tällekin leirille oli luvattu paljon sadetta, mutta eiväthän ne
ennusteet täälläkään päin maailmaa pidä paikkansa. Paikallinen Matti Huutonen
puhui potaskaa ja aurinko on paistanut leirin jokaisena päivänä. Hyvä niin.
Treenit kulkevat
suunnitelmien mukaan. Moukarikaarien pituus olisi toki hyvä syy syvemmällekin
masennukselle, mutta se olikin odotettavissa. Sattuneesta syystä olen kuukausi suunnitellustaaikataulusta jäljessä, joten ei ihme, jos ei vielä lennä. Ollaan valmentajan kanssa
tehty sellaisen peliliikkeen, että ei kiritä kuukauden menetettyjä treenejä
kahden viikon aikana. Se on muuten harvinaisen yleistä urheilupiirreisää [siis,
että kiritään menetettyjä treenejä] ja seuraukset ovat yleensä katastrofaalisia.
Siksi harjoittelen hiukan toivottua vähemmän. Se ei vaan aina ole niin helppoa,
joten valmentaja saakin koko ajan toimia myös jarrumiehenä. Tärkeintä nyt on,
että saan heittomäärää lisää ja pysyn ehjänä. Juuri tällä hetkellä näyttää
hyvältä.
Ei siinä. Vielä
olisi reilu viikkoa leiriä jäljellä. Koitanpa hyödyntää sitä maksimaalisesti.
Eteenpäin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti