Kun ura oli ohi!

Flunssaa pukkaa ja lepoa piisaa. Keskiviikkona Omroni paukutti lukemia 38 asteen paremmalla puolella ja meno oli sen mukaista. Eli hidasta ja säälittävää. Kuumetta ei onneksi enää ole, mutta treenaaminen saa vielä jäädä. Palataanpa sen kunniaksi aikaan, jolloin meno oli vielä säälittävämpää. Lokakuuhun 2014. Hetkeen jolloin minulle sanottiin suoraan päin naama, että ura on nyt ohi!

Pohjustetaan tarinaa sen verran, että välilevy tosiaan paukkui keväällä 2013 ja kesä oli sitä myöten paketissa. Kuntoutus toimi vaihtelevalla menestyksellä, mutta pääsin kuitenkin kilpailemaan kesällä 2014. Pitkä kuntoutus oli kuitenkin vaikuttanut sekä kuntoon, että itseluottamukseen ja välillä käytiinkin henkisesti todella syvällä. Kisakauden jälkeen lähdettiin sitten isän kanssa katsomaan Lentopallon MM-kisoja. Huikea reissu kaikin puolin, mutta matkan aikana alaselkä kipeytyi todella pahasti. Siitä lähti sitten astetta mielenkiintoisempi tapahtumaketju pyörimään.

Kotiin palattuani piti sitten tehdä jotain. Kipua oli paljon. Tähän kohtaan ei varmaankaan ollut edes kaukana, että olisin lähtenyt kokeilemaan jotain huuhaahomeopatiaa koska olin niin kyllästynyt jatkuviin kipuihin ja henkisesti loppu niihin. Päätettiin kuitenkin lähteä täyttämään ihan oikean lääkärin taskuja, yksityiselle puolelle, vakuutusyhtiön kustannuksella.

Hetken tutkinnan jälkeen lääkäri totesi, että selkäni on kipeä. No shit sherlock! Ja matka jatkui magneettikuvauksiin. Tuosta asiantuntevasta lausunnosta lääkäri tulosti kolmenumeroista laskua… Ammattitaito näköjään maksaa… Hetken päästä minut ujutettiinkin magneettiputkeen, missä olin jo loikoillut niin useasti, että sain vakioasiakas alennusta. Kotia kohti ja ei kun tuloksia odottamaan.

Tulosten valmistuttua palattiin saman lääkärin pakeille saamaan vastauksia. Sain tietää, että minulla on välilevynpullistuma. NO SHIT SHERLOCK!!! Mihin näitä lääkäreitä edes tarvitaan? No… seuraavaksi tapahtui kuitenkin jotain, mitä nosti mielialan uusiin korkeuksiin. En muista mitä lääkäri tarkalleen sanoi, mutta muistan miten minä tulkitsin sen sanomisia. Selkää on mahdollista leikata. Se olisi todella helppo operaatio ja olisin kunnossa alta aikayksikön. Kuten sanoin. Lääkäri ei takuulla sanonut näin, mutta näin minä sen ymmärsin. Sain ajan kirurgille ja elämä hymyili taas! Kohta olisin kunnossa!

Kirurgin päivä koitti. Porukat olivat matkoilla, joten kaahasin itse perheen Passatilla isolle kirkolle. Pienessä kiireessä päätinkin sitten ottaa lähikontaktia parkkihallissa olleeseen Audiin. Muutaman ärräpään jälkeen totesin, että molemmissa autoissa oli ihan komeat naarmut. Nopeasti raapustin nöyrän anteeksipyynnön yhteystietoineen paperilapulle ja asetin sen Audin ikkunaan ja jatkoin matkaa kirurgin pakeille.

Astuin ovesta sisään. Näin minun pelastajan. Hän joka poistaisi kaikki kivut veitsellään! Näytti kyllä pätevältä kaverilta. Enää piti vaan päättää, milloin leikkaus tapahtuu. Muuta en halunnut tietää. Kirurgi otti puheenvuoron.

-Tätä selkää ei kyllä leikata, kirurgi sanoi rauhallisella äänellä.

Leukani loksahti auki... Mut mut.. eihän!! Mitä?? En tajunnut yhtään mitään. Eikös me toisen lääkärin kanssa päätetty, että sitä nimenomaan leikataan NYT kuntoon!! Kirurgi kuitenkin jatkoi:

-Tällä selällä ei myöskään heitetä moukaria enää. Se ei tule kestämään sitä!

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

MITÄ? Totta kai heitetään! Nyt pistetään se kuntoon, yritin sanoa kirurgille, mutta eihän hän sitä kuunnellut. Hän sanoi, että nyt on kolme vaihtoehtoa.

1. Leikkaus! Joka on ihan turha. Jatkan moukarinheittoa ja selkä on paskana vuoden sisään.

2. Ei leikata. Selkä voi hyvässä tapauksessa kestää normaalia elämää, jos kuntouttaa hyvin, mutta ei missään nimessä kestä moukarinheittoa!

3. Leikkaus! Selkään pistetään titaanilevy ja pari ruuvia. Pitkän kuntoutuksen jälkeen voisin ehkä parhaimmillaan kävellä normaalisti. Urheilusta ei tietoakaan.

Se oli sitten siinä. Porukoiden auto huoltoon ja oma ura oli ohi. Poistuin huoneesta ystävällisesti kiittäen ja täytin lääkäriaseman rahakirstuja entistä enemmän. Viimeistä kertaa urheilijana. Mitäs sitten tehdä, kun en enää ollutkaan moukarinheittäjä? Siinä meni sitten muutama päivä aika sumussa. Tilannehan ei parantunut siitä, että Audi kuski päätti hyödyntää minun jättämää lappua suhteellisen avokätisesti ja Isän vakuutusbonukset paukkui iloisesti. Silloin tosiaan ei oikein kulkenut…

---

Sellainen tarina. Voitte varmaan arvata, että kirurgi oli pahasti väärässä. Kyllähän tällä selällä pystyy heittämään moukaria. Jotenkin tuntuu kuitenkin surkuhupaisalta jälkeenpäin katsoa, miten pihalla olin omasta tilanteestani. Leikkaus olisi ollut tyrmäys minun selälleni, mutta se perustyö mitä minä silloin jo tein (ja edelleen teen) fyssareiden avulla oli tie onneen. Maltti vaan petti ja halusin nopeita ratkaisuja. Sellaisiahan ei urheilussa valitettavasti ole… Kipu ja henkinen heikkous vaan silloin esti näkemästä isoa kuvaa. Mutta annan kuitenkin silloiselle itselleni armoa. Jälkikäteen on aina helppo huudella!

Ja mitä ”Tällä selällä ei heitetä enää”-lausuntoon tulee, niin todettakoon, että sitä ei kannata yli dramatisoida. Se oli yhden kirurgin tulkinta, joka oli virheellinen. Uskon, että aika monen huippu urheilijan matkalle on mahtunut vastaavia epäileviä lääkäreitä lausuntoineen. Mutta onhan se mukava lisä tarinaan matkalla kohti tulevia arvokisavoittoja! ”Lääkärit sanoi, että ei pysty, mutta minäpä näytin niille ja nyt olen mestari!!!”. Siinäpä dramaattista tarinankerrontaa kerrakseen. Enää toki vaan puuttuu se itse arvokisavoitto, jotta edes pääsisi käyttämään tuota lausahdusta. Sitä kohti! Maltilla, mutta täysillä!

Eteenpäin!

Miksi treenaan? - Ensi kauden päätavoitteet!

Kausi 2017 laitettiin hyvin pakattuun pakettiin puolitoista kuukautta sitten. Silti on ollut pakko kurkistaa pakettiin vielä muutaman kerran ylimenokaudenkin aikana. Yleensä syksyisin olen niin väsynyt (lue: selkä paskana), että oikein odotan kauden päättymistä ja viimeiset kisat ovat pientä pakkopullaa. Tänä vuona oli toisin ja halu heittää kisoja oli kova vielä kolmannellakin ylimenokausiviikolla. Nyt olen kuitenkin pikkuhiljaa saanut katseen revittyä irti kaudesta 2017 ja kääntänyt silmäni kohti ensi kesää. Mitäköhän sitä keksisi? Voihan sitä heittää pitkälle, mutta missä ja milloin? Tässä tekstissä ajattelin sitten käydä läpi ensi kesän tavoitteitani!

Iso kuva!

Välillä unohdan, mutta tämä on vieläkin ylivoimaisesti tärkein tavoite! Jatkuvasti pitää muistuttaa mistä lähdin liikkeelle syksyllä 2015. Selkävaivat olivat todella pahoja ja ura oli periaatteessa ohi. Tai todella lähellä sitä ainakin oltiin. Siitähän sitten asetin itse viiden vuoden suunnitelman. Tavoitteena oli, että olisin oikea moukaristi 2020! Ensimmäisen kauden tavoite oli saada kivut kuriin. Siinä onnistuin! Toisen kauden tavoite oli vähän kokeilla harjoittelua ilman, että tulisi takapakkeja. Siinäkin onnistuin! Nyt on sitten projektin kolmas kausi ovella. Tarkoituksena on vähän kiristää ruuvia treenimäärissä (ja laadussa) tietenkin takapakkeja välttäen. Iso tavoite on, että 70m olisi rutiinitulos (tai jopa huono tulos!!!) vuonna 2020! Sitä tavoitetta kohti. Askel kerrallaan!

Tulostavoite!

Tavoitteena on tasainen kehittyminen. Tällä kaudella hyvä perustulos nousi 60 metristä 63-64 metriin! Ensi kaudeksi haluaisin, että perustaso on 67-68m ja huippupäivänä myötätuuleen kovan huudon saattelema teknisesti täydellinen heitto lentäisi yli 70m! Siinäpä on minun tulostavoitteeni!

[EDIT: Tokyo2020 aikataulu: tavoite on, että 10 parhaan kisan keskiarvo ylittää 75m. Vaatii, että keskiarvo ensi kaudella vähintään on lukemissa 67,57m. Toivottavasti Kojonkoski muistaa varata lentolippuja minulle😉 ]

YLE:n mystiset TV-kilpailut

Eliittikisat heivattiin historiankirjoihin kuluneen kesän päätteeksi. Tilalle tulee jotain uutta. Kukaan ei tiedä vielä mitä, mutta luultavasti mennään ainakin urheilullisesti aika saman kaavan mukaan. Toivottavaa on, että moukari olisi isosti mukana ja jos on, niin haluan itsekin osallistua! Ainakin moukarikarnevaalit näytetään YLE:n kanavilla. Siinäkin haluaisin olla mukana. Molempien esteenä on vaan valitettavasti positiivinen ongelma. Suomessa on liian paljon hyviä heittäjiä…

Tällä kaudella osallistuin kahteen Eliittikisaan ja Moukarikarnevaalien pääkilpailuun. Kaikissa olin kuitenkin rajatapaus, ja yhteenkään Eliittikisaan en olisi päässyt, jos koko kotimainen kärki olisi ollut paikalla. Edellinen kesä oli nimittäin tason laajuudessaan kaikkien aikojen toiseksi kovin miesten moukarissa. Suomesta löytyy 10 kappaletta yli n.69m heittäjää! Eliittikisat rajaa TV-aikataulun vuoksi mielellään osallistujamääriä kahdeksaan heittäjään. Yleensä halutaan 1-2 ulkomaalaista mukaan. Eli periaatteessa pitäisi olla tilastoissa kuuden parhaan joukossa, jos haluaa edes päästää kansalliseen kilpailusarjaan mukana.

Tämä on fakta jonka kanssa pitää elää. Mutta samalla se on vähän harmillista. Esimerkiksi Lappeenrannan Eliittikisoista estettiin kummallisten käänteiden jälkeen kolmen ilmoittautuneen heittäjän osallistuminen aikatauluun viitaten. Tämä vaikka kilpailun tulosvaatimus on ainoastaan 57m, ja ulosjääneiden joukossa oli yksi 61m ja kaksi 64m heittäjää. Samassa kisassa naisten 5000m osallistui neljä juoksijaa… Ja juoksuihin voisi ottaa vaikka 20 osallistujaa… Yleisurheilun luonnollinen rakenne toimii kehityksen pullonkaulana, kun pitkissä heitoissa on liian monta hyvää heittäjää yhtäaikaisesti. Mutta tosiaan. Muutosta tuskin tulee ja ainoa lääke on, että heittää tarpeeksi pitkälle, jos haluaa osallistua hauskoihin kisoihin! Pakko kai yrittää!

Kotikisat!

#ylimenokausi! Pientä lepoa (lue: Frisbeegolfkiekkojen hukkaamista..) ja sen jälkeen takas sorvin ääreen! Kuvassa Harjun moukaribetoni. Siinä olisi wannabe koti-#kalevankisat tarjolla ensi kesänä! Kyseessä on ensi kauden päätavoite (jos en vahingossa heitä 74m ja lähde Berliiniin..)! Talvi aikaa saada jotain kunnollista aikaan! 19.-22.7.2018 pitäisi olla iskussa. Jospa vähintään se pistesija siitä irtoaisi?! Ei se nyt niin vaikeeta voi olla! . . #yleisurheilu #sjundeåif #sfifriidrott #moukarinheitto

A post shared by Fredrik Fröberg (@f_froberg) on Sep 3, 2017 at 10:56am PDT

Kauden ylivoimaisesti tärkein kilpailu (Jos en vahingossa satu lähtemään Berliinin EM-kisoihin) on Jyväskylällä järjestettävät Kalevan Kisat! En tule ikinä näkemään Kalevan Kisoja Kirkkonummella, joten SM-kisat opiskelijakaupungissani toimikoot kotikisoina! Jyväskylä on vielä kovan luokan urheilukaupunki, joten yleisöäkin on luultavasti tulossa! Ensi kesänä olisi myöskin oikeasti aika laittaa turistimatkailu jäihin ja oikeasti alkaa pärjäämään näissä karkeloissa! Haluan loppukilpailuun, ja siinä haluan sitten kiivetä niin lähelle palkintopallia kuin suinkaan mahdollista. Toivon kuitenkin, että muut kaverit ovat niin kovassa kunnossa, että en vielä saa kiivetä itse palkintopallille. Mutta perinteisin menoin totean: Jos kaverit tarjoaa minulle mitalin, niin otan sen mielellään vastaan!

---

Siinä olisi minun tavoitteet! Vielä en ole alkanut treenaamaan kunnolla omaa lajia. Rakennan pikkuhiljaa peruskuntoa. Lähiviikkoina pitäisi palata moukaririnkiin ja nostolavoille! Kaikki näyttää hyvältä. Yritän olla sössimättä!

Eteenpäin!

Uusi valmentaja!

Joukkueurheilussa valmentajille annetaan potkuja ihan huvin vuoksi. Tätä tapahtuu enemmän kuin usein. Syynä on yleensä huono menestyminen. Yksilöurheilussa tilanne saattaa olla toisin. Valmentajalle on mahdotonta antaa potkuja, jos valmentaja ei ole sinun palkkalistoillasi… Silloin kai kyse on enemminkin yhteistyön lopettamisesta. Oli miten oli. Nyt syksyllä on tapahtunut suuri muutos urallani. Kymmenen vuoden yhteistyön jälkeen oli aika kiittää vanhaa valmentajaa ja siirtyä eteenpäin. Mitä ihmettä? Kausihan oli onnistunut! Homma rullaa! Viime kesänä kehityin n. 3,5m, ja pysyin ehjänä. Miksi vaihtaa valmentajaa juuri nyt? Noh… Minäpä avaan tilannetta.

Syksyllä 2008 osallistuin Tommy Söderholmin vetämään moukarikouluun. Siihen mennessä olin parhaimmillani heittänyt 3kg lekaa 44,44m aika omatoimisella tekniikalla. Taskussa oli kaksikin piiriennätystä, mutta silti moukari ei ollut mitenkään päälaji. Olin siinä vaiheessa yhtä paljon käsipalloilija sekä hiihtäjä kuin moukarinheittäjä! Tapaamisia oli kuitenkin tasaisin väliajoin talvella ja kehityin ihan hyvin.

Siitä se sitten lähti. Jossain vaiheessa kysyttiin sitten isän avustuksella, jospa Tommy voisi ottaa vähän enemmänkin vastuuta valmennuksestani ja siihen hän suostui. Yhteistyö sujui pirun hyvin ja tulosta tuli aina kesän 2012 asti. Sen jälkeinen vammakierre vähän pilasi tuloksentekoa (tai aika paljonkin) mutta ei mitenkään vaikuttanut uskoon, että Tommy olisi minulle sopiva valmentaja.

Vuosi sitten muutin Jyväskylään. Tämä muutti valmennuskuvioita aika rutkasti. Valmentaja jäi Etelä-Suomeen ja minä hengailin Keski-Suomessa. Yritettiin kuitenkin hoitaa valmennuskuviota etänä puhelimitse ja WhattsAppin välityksellä. Tuloksellisesti tämä oli näköjään toimiva konsepti, mutta käytännössä ei niinkään. Valmentajalle on lähes mahdotonta valmentaa, jos hän ei näe urheilijaa säännöllisesti. Eikä mututuntumalla eteneminen ole urheilussa kaikesta tehokkain tapa edetä…

Viime kesän tuloskuntoa pelasti periaatteessa Jyväskylässä asuva moukarivalmentaja Tero Linja. Sain osallistua hänen porukan heittotreeneihin koko talven aikana. Tästä oli todella paljon hyötyä. Teknisesti kehityin kuin sain harjoitella valvovan silmän alla, mutta samalla pääsin myös juttelemaan yleisesti moukarinheitosta. Ja tässä (jälleen kerran) oivalsin yhden todella tärkeän jutun: Minähän en osaa yhtään mitään!

Vaikkakin laji on sama, niin eri näkökulmien kuuleminen samoista perusasioista on aina mielenkiintoista. Vajaan 10 vuoden yhteistyön aikana oppii tuntemaan valmentajan tapoja ja menetelmiä. Valitettavasti suorittamisesta saattaa tulla rutiininomaista, eikä pohdita erilaisia vaihtoehtoja. Ympäristöstä voi tulla niinkin tuttu ja turvallinen, että erehtyy luulemaan osaavansa jotain. Tämä on erittäin paha asia, etenkin 65m heittäjälle! Ihminen joka luulee osaavansa jotain, ei ota asioista yhtä tehokkaasti selvää! Ja minun pitäisi kehittyä vielä n. 20m verran, enkä usko, että nykyosaamiseni riittää siihen.

Syksyn tullen oli siis valmentajan vaihdon paikka. En usko, että kehittyminen olisi tyssännyt seinään Tommyn valmennuksessa. Hänelläkin olisi varmaan ollut paljon annettavaa vielä. Mutta halusin hämmentää omaa tuttua toimintaani, samalla välttäen etävalmennustilannetta! Tommysta on ollut suuri apu, eikä voi olla muuta kuin kiitollinen. Mutta nyt siirrytään eteenpäin uuden valmentajan ohjauksessa. Katsotaanpa mitäs saadaan Teron kanssa aikaan! Kai tästäkin hyvää seuraa?! Toivon ainakin niin!

Eteenpäin!