Drop out ilmiön välttäminen!

Muutama vuosi sitten istuin lääkärin vastaanotolla. Oli vatsan kanssa vähän ongelmia ja sitä jouduttiin tutkimaan. Paikalla oli sairaanhoitaja, mutta lääkäri oli myöhässä. Siinä odotellessa alettiin puhua niitä näitä ja alta aikayksikön aihe muuttui säästä urheiluun. Sairaanhoitaja kertoi, että hänen tyttärensä oli myös harrastanut Yleisurheilua, mutta oli lopettanut ensimmäisten pienten loukkaantumisten vuoksi. Hän oli vaan ilmoittanut äidille, että hänellä ei ole syytä jatkaa, koska hänhän on jo juniorisarjojen SM-mitalisti! Ura oli niin sanotusti valmis. Nyt oli oikean elämän aika! 

Lause oli jotenkin henkilökohtaisesti osuva. Siihen aikaan en tiennyt, jos minusta tulisi kunnon urheilija, mutta nimenomaan henkilökohtaisen SM-mitalin puute oli yksi suuri motivaattori jatkaa. Olen monta kertaa miettinyt, jos olisin jaksanut jatkaa urheilemista näiden vaikeimpien vuosien aikana, jos olisin nuorempana voittanut SM-mitalin! Olisiko sen tuoma tyytyväisyys sammuttanut urheilun liekin vuosina 2012-2015 kun mikään ei meinannut onnistua? Miksi ylipäätään jotkut lopettavat urheilun nuorena, kun taas jotkut jatkavat? Miksi Drop out ilmiö ei iskenyt minuun?

Drop out ilmiö on tuttu käsite urheilussa. Lähes jokaisessa lajissa käydään tasaisin väliajoin keskustelua siitä, miten drop out ilmiötä voisi vähentää. Eli Suomeksi Sanottuna: Miten voisi saada nuoria pysymään urheilun parissa pidempään?! Yleensä keskitytään niihin seikkoihin, jotka saa nuorten jättämään urheilun. Minä ajattelin kääntää käsitettä ylösalaisin. Tässä tekstissä ajattelin kertoa viisi tärkeintä syytä miksi EN lopettanut urheilemisen. Miksi lopettaminen tuskin kävi mielessäkään! Miksi Drop out ilmiö ei iskenyt minuun?

5. Näytönhalu epäilijöille!

Näytönhalu on hyvä motivaationlähde! Moni on varmaan epäillyt touhujeni järkevyyttä vuosien aikana, mutta harva on sanonut mitään ääneen. Yksi taho on kuitenkin ollut harvinaisen selkeä sen suhteen, että he eivät usko, että minusta ikinä tulee menestyvää urheilijaa! Nimittäin puolustusvoimien urheilukoulu!

Itse hain urheilukoulun palvelukseen kesällä 2014. Paikkaan missä kaikki tulevat huiput suorittavat asevelvollisuutensa. Silloin oli jo reilu vuosi selkävammaisuutta takana, ja viimeisin onnistunut kausi oli vuonna 2011. Jotenkin toivoin silti, että he olisivat katsoneet tulosten taakse, ja pitänyt minua tarpeeksi lahjakkaana urheilijana palvelukseen. Näin ei käynyt. Jouduin palvelemaan maata Dragsvikissä. Minun ikäluokastani, eli 1995 syntyneistä, kolme parasta valittiin urheilukouluun. Minä olin ensimmäinen rannalle jäänyt ikäluokastamme. Valituista yksi on valitettavasti joutunut lopettamaan uransa ja toisen kanssa käytiin tasaista kilpailua koko kuluneen kesän aikana. Montakohan yleisurheilun arvokisavoittajaa ei ole päästetty urheilukoulun? En tiedä, mutta itse meinasin ainakin yrittää!

4. Kivut!

Tämä on ehkä vähän omituinen syy jatkaa urheilemista. Mutta syksyllä 2015 oli oikeasti lähellä, että olisin pistänyt Polanikin rautapallot naulaan ja ryhtynyt tekemään jotain muuta! Siinä oli vaan yksi ongelma. Kivuista oli pakko päästä eroon. Ja se vaati paljon kuntouttavaa työtä. Työ vaatii motivaatiota! Ja mitä motivoi minua? No urheilu tietenkin!

Näin objektiivisesti katsottuna selän kuntouttaminen moukarinheiton avulla on ehkäpä yhtä fiksua kuin tulipalon sammuttaminen bensiinillä… Mutta jälkeenpäin voin todeta, että hyvin toimii. Siis moukarinheitto! Ei palon sammuttaminen… Oli miten oli. Kivut saivat minut jatkamaan! En sitten tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos uran lopettaminen olisi tarkoittanut kipujen välitöntä loppumista… Luultavasti olisin nykyään entinen urheilija… Onneksi näin ei käynyt!

3. SM-mitali!

Sairaanhoitajan tytär lopetti urheilemisen SM-mitalin vuoksi. SM-mitalin puute sen sijaan sai minut jatkamaan! On muuten jännää, miten tuollainen rautapala voi vaikuttaa ihmisten elämän valintoihin. Minä tosiaan jahtasin sitä ensimmäistä mitalia suhteellisen pitkään. 14 vuotiaana yritin ensimmäisen kerran. Vuodesta toiseen jäin täpärästi mitalisijoitusten ulkopuolelle. Tein kuitenkin ihan kohtalaisia tuloksia SM-kisoissa, mutta 1995-syntyneiden ikäluokka oli pirun kovatasoinen. Alla näkyy kuva, mistä näkee miten minä suoriuduin omissa SM-kisoissani juniorivälineillä vuosina 2009-2014! Vertailuun olen myös ottanut, miten minun tuloksillani olisi pärjännyt vastaavissa sarjoissa vuosina 2015-2017! Punaisella värillä olen merkinnyt ne tulokset jotka ovat minun vastaavassa sarjassa heittämää tulosta huonompi. Eli Suomeksi sanottu: Olisin ottanut mitalin siinä ikäluokassa.

Kuvassa näkyy paljon punaista. Etenkin minun 16-vuotiaana heittämä tulos oli suhteellisen hyvä. Vuonna 2011 jäin itse sijalle neljä Jyväskylän SM kisoissa yli 65m heitolla. Sen jälkeen vastaava tulos olisi riittänyt kultaan joka vuosi, paitsi 2013, jolloin tuloksella olisi otettu hopeaa. Tässä näkyy myös junioriurheilun realiteetti. Mitalin saavuttaminen ei ole pelkästään itsestäsi kiinni, vaan se riippuu lähes kokonaan vastustajien tasosta. Tämä on oikeasti harmittanut, kun lajista tietämättömät ovat kysyneet miten hyvä olen. He eivät tiedä, jos 65m on hyvä vai huono tulos. Mutta jos olisin voinut sanoa olevani SM-mitalisti, niin tyhmempikin tajuaa. Vaikkakin SM-mitali on joskus irronnut alle 52m tuloksella. Tästä syystä SM-mitali oli kova motivaattori. Olen koko urani aikana joutunut selittämään olevani ihan kohtalainen heittäjä, vaikkakin menestystä ei olekaan tullut. Halu saada konkreettista näyttöä tasostani sai minut jatkamaan. Pakko kiittää ikätovereitani. Minun urani olisi voinut olla ohi, jos he olisivat olleet hiukan paskempia heittäjiä. Näin ei onneksi ollut! Nöyrä kiitos!

2. Identiteetti!

Urheilu on osa minua. Näin se on aina ollut. En muista elämää ilman urheilua. En halunnut elämää ilman urheilua. Minä olen urheilija. Kerran kun kävin hankkimassa uuden passin poliisiasemalta. Kassassa istunut nainen halusi vahvistaa henkilöllisyyttäni kysymällä pari kysymystä! Yksi niistä oli: ”Mikä on ammattisi?”. Vastasin olevani moukarinheittäjä! En miettinyt. Se tuli selkäytimestä! Poliisin mukaan olen toki opiskelija, mutta omasta mielestäni olen silti moukarinheittäjä.

Kynnys lopettaa urheilu olisi ollut liian suuri. Se olisi ollut hyppy tuntemattomaan. Koko identiteettini muuttamista! Sitä en halunnut! Siksi tein kaikkeni, jotta voisin jatkaa! Ja onnistuin!

1. Tämä on hauskaa!

Urheilu on kivaa! Kilpailumatkat, kilpailut, harjoitusleirit, kaverit, harjoitukset jne. Urheilijan elämä on todella mielekästä. Urheilu tuo sisältöä elämään! Urheilu antaa syyn nousta sängystä ylös aamuisin! Urheilun kautta pääsee näkemään maailmaa! Urheilu tuo valtavaa iloa (ja surua)! Urheilussa saa haastaa itsensä! Urheilun kautta tapaa huikeita ihmisiä! Tämähän on se suurin ja yksinkertaisin syy miksi drop out ilmiö ei iskenyt minuun. Tämä on vaan niin pirun hauskaa!

---

Siinä! Oma junioriurheilujaan ura on nyt paketissa. Edessä on hyppy aikuisten urheilijoiden joukkoon! Mikäs on sitten minun tarinani opetus? Mitä nykyiset ja tulevat juniorit voivat oppia minun tarinastani?  No ainakin se, että ei kannata antaa periksi liian hääppöisesti. Vaikkakin iskisi pientä loukkia välillä, niin urheilu on silti sen arvoista. Pistäkää itsenne kuntoon ja nauttikaa kun onnistutte! Urheilu on hauskaa!

Ja mitä SM-mitaleihin tulee, niin niitä saa toki ottaa niin monta kuin haluaa. Se on hieno saavutus. Mutta älkää nyt siitä syystä ainakaan lopettako. Itse asiassa junnu SM-mitali kertoo enemmän vastustajiesi surkeudesta kuin sinun hyvyydestä. Poikkeuksia toki löytyy tähänkin! Mutta urheilu tarjoaa niin paljon enemmän kuin erivärisiä metallipaloja! Mitali on toki määränpää, mutta itse matka mitaliin on se, mikä tekee urheilusta arvokkaan!

Eteenpäin!

Kausi 2017! - Close, but no sigar...

Se olisi kuulkaas yhteenvedon paikka. Kausi 2017 on minun osaltani paketissa ja seuraava harjoituskausi on jo ovella! STOP THE PRESS! Ennen kun siirrytään minun omiin touhuihin haluan nostaa pinnalle jotain paljon tärkeämpää ja etenkin mielenkiintoisempaa. Somerolla käytiin nimittäin eilen moukarikilpailu. Siellä Kalevan Kisojen voittaja, Henri Liipola, onnistui vihdoinkin saamaan nappiheiton aikaan ja paransi samalla ennätystään kahdella metrillä! Tulos 75,31m on kaikkien aikojen 11. paras tulos Suomessa! Henkan kehitys on ollut huimaa! Vielä 2015 hän jäi SM-22 kisoissa alle 60m ja joutui jännäämään jos minä selkävammaisena tiputtaisin hänet kolmelta viimeiseltä kierrokselta. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän heittää yli Berliinin (2018) EM-Rajan! Henkka on viime vuosien komeetta! Aivan jäätävä kehitys. Alla näkyy video heitosta! Se on taideteos jonka vieressä Mona Lisankin hymy hyytyy!

Pitkään odotettu seppoviis tuli vihdoin 😂👌👌 #perkaleus #newpb #7531

A post shared by @liipola on Sep 8, 2017 at 11:38am PDT

Sitten siirrytäänpä minun omaan touhuuni. Kausi oli periaatteessa onnistunut, mutta silti se oli aika lailla v***tuksesta v***tukseen siirtymistä. Kautta voi siis kuvata jotenkin seuraavasti: Ostokset liukuivat kassatädin ohi, mutta kuitti jäi saamatta! Baariilta oli onnistunut, mutta kotiin lähdettiin yksin. Maata näkyvissä, mutta sitten laiva upposi…

Olen päättänyt jakaa kesän tapahtumat kolmeen kategoriaan: Onnistumisiin , turha itkeä ja epäonnistumisiin… Tässä on siis kauteni pähkinänkuoressa!

SM-mitali!

Olen koko urani aikana jahdannut jonkinlaista henkilökohtaista SM-mitalia. Helmikuussa sellainen sitten tarttuikin kouraan Talvi SM-kisoista. Jotenkin vaan en osaa arvioida suoritusta. Kukaan ei panosta noihin kisoihin. Tilastopajassa sitä ei listata viralliseksi SM-kilpailuksi. Ja muutekin on vähän hassu tapahtuma, kun se on talven ainoa kilpailu. Palkintokaapistani löytyy nykyään kuitenkin virallinen SM-mitali. Aina jotain! Mutta kyllähän se kaipaisi kaveriksi niitä oikeita, kesällä voitettuja mitaleja!

Kaikki tavoitteet!

Keväällä asetin kolme konkreettista tavoitetta. Halusin olla Kalevan Kisojen finaalissa, halusin ottaa nuorten SM-mitalin ja halusin nostaa 10 parhaan kisatuloksen keskiarvon yli 64,129m! En saavuttanut tavoitteitani. Ei saa olla tyytyväinen!

Kalevan Kisat oli kyllä kauden henkisesti kovin paikka. Vuoden työ takana ja realistiset mahdollisuudet top 10! Karsinnan kolmannella heitolla PB 64,75m ja sijalle 10!!! Aloin jo uskomaan onnistumiseen. Sitten seuraavan viiden minuutin sisään kaverit menikin ohi oikealta ja vasemmalta… Loppusijoitus: 12... Finaalipaikka jäi 59cm päähän…

Viimeinen sauma ottaa kunnollinen nuorten SM-mitali tarjottiin Kauhavalla. Kisa oli vaikea, mutta sain silti perustuloksen aikaan. Ei riittänyt… Mitali jäi 43cm päähän…

Keväällä asetettu tulostavoite oli kova. Se vaati 3,75m tulosparannuksen. Uskoin kuitenkin siihen! En silti onnistunut… Kauden päätyttyä keskiarvoni oli 63,855m… Jäin siis tavoitteesta 27,4cm… Se ero on jotenkin kuvaava. Kauden pisin heitto tuli syksyllä. Sen heiton avulla olisin luultavasti saavuttanut tavoitettani, tai ainakin päässyt lähelle! Mutta mutta… Se heitto karkasi sektorista ohi... Vajaan 30cm verran… Näin tällä kertaa…

Sanotaan, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen! Onneksi en oo tyytyväinen.. 64,08m tänään Eltsun tähtikisoissa. Sillä irtosi 4. sija. Palkintopalli taisi jäädä 5cm päähän.. Vielä enemmän harmittaa ruudulla pyörivä veto.. Sellainen klassinen "ois ollut"-heitto.. Mut mut. 30cm ohi sektorin ja ruksi pöytäkirjaan.. Eipäs mennä heiton pituuteen sen enempää, mut onhan se kiva tietää, että vielä on varaa parantaa ennätystä tälläkin kaudella! Ja paljon! Muuten oli ihan kiva kilpailu. . . #yleisurheilu #moukarinheitto #throwersunite #thethrowerfam #läheskuusikymmentäkuusimuttaälkääkertokokenellekään #bradburihme #sfifriidrott #sjundeåif #tähtikisat

A post shared by Fredrik Fröberg (@f_froberg) on Aug 22, 2017 at 10:11am PDT

Kunnonajoitus!

Kunnonajoitukseni oli tällä kaudella lähes täydellinen. Saavutin huippukunnon Kalevan Kisoihin, ja säilytin sen kauden loppuun asti. Olihan se myös jotenkin hienoa, että onnistuin tekemään kauden parhaan suorituksen kauden tärkeimmällä hetkellä. Karsinnan kolmas heitto ei ollut teknisesti paras, mutta yritystä oli sitäkin enemmän! Talvi oli aikaa saada 7 sekunnin suoritusta onnistumaan ennalta päätetyssä paikassa ja ajassa. Miljoona muuttujaa olisi voinut pilata suoritusta joko talven aikana, tai itse kisassa. Silti onnistuin! Olen pahasti allerginen turhanpäiväiselle itsekehulle. Mutta tämähän oli oikeasti ihan kohtalaisen hyvä suoritus! (Sen lisäksi on positiivista, että jäin vain kahdesti alle 2016 kauden PB tulosta 61,94m. Eteenpäin ollaan menty!)

Toipuminen pettymyksestä!

Tässä pitää parantaa. Kalevan kisojen ja SM22 kisojen välillä oli kaksi viikkoa aikaa. Kuten tuloskäyrästä näkee, niin en ehtinyt henkisesti kuntoon omiin SM-kisoihin. Kalevan kisojen jälkeen kesti vajaa viikko, ennen kuin edes pystyin nukkumaan kunnolla. Ja yleinen harmitus kesti yli kaksi viikkoa… En vaan saanut tarpeeksi hyvää menofiilistä päälle SM22-kisoihin. Latautuminen epäonnistui ja tulos ole toinen pettymys… Oma moka. Pakko oppia käsittelemään pettymyksiä paremmin!

Nimi pois historiankirjoista!

Yleisurheilu on raaka laji. Teet itse työn, mutta muiden tekeminen vaikuttaa siihen, minkä arvostuksen työsi saa. Se mitä merkkaa on mitalit, arvokisaedustukset ja ennätykset. Niitä asioita kirjataan ylös historian kirjoihin ja lehtien palstoille, muut unohdetaan… Mitaleita minulla tosiaan on se yksi kipale talvi SM-kisoista, eikä arvokkaampia ole tullut hankittua. Maajoukkue edustuksia ei ole yhtään (vielä). Tänä kesänä menetin myös viimeiset ennätykseni… Urani aikana olen saavuttanut NåID-piiriennätykset sarjoista P 12,13,15,17 ja 19. Sen lisäksi minulla on luonnollisesti ollut muutama seuran (Sjundeå IF) ennätys hallussani. Piirinennätykset menetin jo muutama kausi sitten, mutta miesten seuran ennätys oli vielä nimissäni kauden alussa. No sekin lipesi läpi sormien, kun Roope Auvinen heitti 8cm paremman SB:n kuin mihin minä pystyin. Suurta ajattelijaa, N. Saarista siteeraten ”Olen nevahööd moukaristi!”… Ei tässä auta muu, kuin yrittää vielä enemmän, niin saa ehkä joskus nimensä takaisin historiankirjoihin!

Yleinen tilanne!

Vaikkakin kausi oli periaatteessa pettymyksiä täynnä pitää muistaa isoa kuvaa! Syksyllä 2015 lähdin nollasta liikkeelle. Selkä oli pirun kipeä. Sen kesän SM-kisojen aamulla eivät jalat edes kantaneet sietämättömien kipujen vuoksi. Olin ainoastaan kerran heittänyt miesten A-luokan tuloksen (57m), mutta sitäkin kisaa edelsi monen tunnin jumppasessio, jotta ylipäätään olisi mahdollista heittää. Kivutonta se ei ollut… Kauden viimeinen kisa jäi kesken, koska ei vaan pystynyt, vaikkakin yritin taistella kipuja vastaan. Takana oli kolme kivuliasta kesää. Ikää oli 20. Tulostaso alhainen. Fiksuinta olisi ollut antaa periksi. Mutta enhän minä koskaan ole väittänytkään olevani fiksu!

Päätin syksyllä 2015 antaa Yleisurheilulle vielä yhden mahdollisuuden. Halusin kokeilla, jos minusta voisi tulla oikea urheilija! Otin mallia suurten liittojen touhuista ja perustin visio 2020 projektin päässäni. Visio oli, että jos perustaso ei ole yli 70m 2020 niin lopetan urheilun. Mutta jos siinä kohtaa näyttäisi siltä, että minusta voisi tulla hyvä urheilija, niin jatkaisin niin kauan kuin mahdollista!

Talvella 2015-16 tein todella varovaista harjoittelua, kipuja välttäen. Tein pelkkää pohjaa. Punttisalilla keppijumppaa aluksi, enkä koskenut edes moukariin. Välillä jopa vesijuoksu rasitti selkää liikaa… Ekat kunnolliset heitot ajoittuivat vasta huhtikuulle. Kesän touhusta tulisi arvoitus…

Onnistuin! Olin lähes kivuton ja nostin perustasoni yli 60m viivan! Oli aika nostaa kytkintä ja pistää ykkösvaihdetta silmään!

Kulunut kausi on vedetty ykkösvaihteella! Olen tehnyt lajinomaista harjoittelua, mutta vieläkin suhteellisen varovaisesti. Vielä en harjoittele yhtä paljon tai yhtä kovaa kuin huiput! Perustaso on kuitenkin noussut 64 metriin! Seuraavalla kaudella pistetään kakkosvaihdetta silmään! Toivottavasti homma pysyy kasassa! Tavoite on edetä nousujohteisesti sekä tuloksellisesti, että treenimäärältään vuoteen 2020 asti. Silloin touhuni pitäisi olla huippuluokkaa. Juuri nyt näyttää lupaavalta!

Kiitos kaikille jotka jollain tavalla on tukenut ja kannustanut minua kuluneen kauden aikana.

Eteenpäin!