Viikko 4: 586 päivää...

Tuttu ja turvallinen takapakki tuli kuluvalla viikolla tutuksi. Viikko alkoi huonosti. Sunnuntai-iltana tunsin jo että selässä oli pientä kipua, se yltyi maanantaina ja tiistaina. Yksi hyvä juttu on kuitenkin siinä että säteilyä jalkaan ei ollut, pelkästään kipua selässä. Tämä tarkoittaa sitä että tilanne ei ole yhtään vakava. Syytä kipeytymiselle en tiedä, koska en ole rasittanut selkää mitenkään erityisen kovaa. Päätin kuitenkin jättää lihasharjoituksia tekemättä, lyhentää kävelyitä ja vähentää istumista. Se tepsi, ja nyt olen suurin piirtein samalla viivalla kuin viikko sitten. Ensi viikolla on luvassa kaksi fyssarikäyntiä joten toivon että saisin ottaa askeleen kohti täyttä kuntoutusta uusilla liikkeillä ja suuremmalla rasituksenmäärällä, mutta maltilla kuitenkin.

Sitä paluuta olisi pikku hiljaa ihan kiva tehdä koska viime kisoista on jo kulunut aika kauan.  Heitin viimeksi tulosta viime kesän alkupuolella. No, se kausi jäi sitten yhteen kilpailuun selän vuoksi. Mutta on kulunut vielä pidempi aikaa siitä kun olin viimeksi kunnossa kisoissa. Se tapahtui 19.6-2012 Nurmijärvellä. Siitä on jo kulunut 586 päivää eli yli puolitoista vuotta. Silloin heitin ennätyksen viiden kilon moukarilla (video). Sen jälkeen tekniikkani sekosi täysin, enkä saanut sitä kuntoon koko kaudella. Sen lisäksi oli pieniä ongelmia oikean jalan, vasemman polven sekä ylä- ja alaselän kanssa. Ei mitenkään isoja, mutta kuitenkin pikkuisia vammoja jotka sotkivat harjoittelua. Elikkä loppukausi oli täysi pannukakku.

Talvi alkoi lupaavasti, mutta ensimmäiset kuukaudet olivat ensinnäkin kuntoutusta ja paikkojen kuntoon laittamista. Heti kun olin päässyt kuntoon niin sain ongelmia nivusen ja yläselän kanssa. Niitten kuntoon saaminen kesti pari kuukautta. Lopputalvesta sain kuitenkin niitä siihen kuntoon että pystyin harjoittelemaan, mutta se ilo kesti vain vajaan kuukauden ennen kuin tuli pikkasen ongelmia alaselän kanssa. Ja sillä matkalla olen edelleen…

Yhden asian olen kuitenkin huomannut tämän kuluneen taapertamisen aikana. Silloin kun vielä heitin aktiivisesti sitä moukaria niin en mitenkään pitänyt sitä itse suoritusta mitenkään erityisenä. Tai siis en nauttinut itse heittämisestä vaan heitin koska pidin kilpailemisesta. Mutta ny kun sitten en saakaan heittää niin huomaa miten paljon kaipaan sitä itse suoritusta. Kaipaan sitä tunnetta mitä tulee kun saa heiton jotenkuten onnistumaan ja saa huutaa lekan perään. Olen melkein varma siitä että moukarinheitto on hauskinta mitä mies voi tehdä housut jalassaan.

Nyt on vaan pakko pitää päätä korkealla ja jatkaa työtä. Enhän minä ole historian ensimmäinen urheilija jolla on loukkaantumisia, enkä taatusti ole viimeinenkään. Eteenpäin sanoin mummo lumessa! Vaikeuksien kautta voittoon!