25 rikkinäistä viikkoa...

 Edellisessä blogissani totesin, että tänä syksynä minulta puuttuu selkeä visio siitä millä saisin tuon rautapallon lentämään. Vuosien epäonnistumisten jälkeen alkoi tuntumaan siltä, että työkalupakki on tyhjä…

Tarkemman analyysin jälkeen olen kuitenkin löytänyt yhden työkalun, mitä en tähän mennessä urallani ole kunnolla testannut. Tämä työkalu on harjoittelu!

Moukari on tulipalojen sammuttelusta huolimatta ihan mukavaa

Karu fakta on se, että en vielä tiedä mihin toi leka voisi lentää, mikäli saisin edes suhteellisen normipituisen suhteellisen ehjän harjoitusjakson ennen kilpailukesää. Urheiluni on vuodesta toiseen tulipalojen sammuttelua eikä tehokasta urheilemista. Tämä on toki ihan normaalia urheilumaailmassa, mutta en itse ole pystynyt sammuttelemaan tulipalojani tarpeeksi tehokkaasti kehityksen kannalta.

Kulunutta kautta voi jakaa kahteen osaan. Syksy ja alkuvuosi sujui hyvin, mutta viikolla kahdeksan hankin itselleni koronatartunnan. Tämän jälkeen mikään ei periaatteessa mennyt putkeen. Tuli norovirusta (?), selkäkramppia, tekniikkaongelmia, kylkikramppia, flunssaa, SI-kipua, autoimmuunia silmäsairautta jne. Osa näistä tuli useaan otteeseen. Sanomattakin selvää, että nämä kaikki mahdollisesti vaikuttivat kesän kisavireeseen, vaikka yksikään ei sinällään estänyt urheilemista kokonaan.

Harjoituspäiväkirjan viikkoyhteenvetoja lukiessa on silmiinpistävää, että viikon 8 – 23 välille en ole merkannut yhtään hyvää viikkoa. Siihen väliin osuu muutama yksittäinen ”lite bättre”-viikko, mutta muuten vaan uusia tulipaloja sammutettavaksi. Ja urheilijana en merkkaa ylös kaikkia vaivoja, vaan ainoastaan ne mitkä vaikuttavat selkeästi suorittamiseen.

Samoja harjoituspäiväkirjan viikkoyhteenvetoja lukemalla näkee myös kuinka älyttömän nopeasti pääsin lähes ennätyskuntoon (tuuliolosuhteiden avittamana):

Viikko 24: ”Tekniikka alkaa toimimaan”

Viikko 25: ”Parempi kilpailu ja 5 kg ennätyslukemiin treeneissä!

Viikko 26: ”64,72 m! CAMA!

Viikko 27: ”Lantio/SI-nivel jumiin ja tekniikka sekaisin…”

Ja tämän jälkeen alkoikin sitten Iriitti vaivaamaan ja kausi oli käytännössä paketissa, vaikka en sitä silloin halunnutkaan myöntää. On se kyllä hurja miettiä, että vaikka vedin maaliskuun alusta laskettuna 25 viikkoa enemmän tai vähemmän vihkoon, niin kolme hyvää viikkoa putkeen sai tämän kärsineen ruhon melkein ennätyskuntoon!

Tämä fakta antaa ihan älyttömästi motivaatiota tulevalle kaudelle. Ajatelkaa mitä tapahtuu, jos onnistuisin kääntämään tuon toisin päin, että 25 viikkoa menee putkeen ja kolme vihkoon?! Moukarihan lähtisi maata kiertävälle radalle!!

Sen verran olen toki realisti, että kyllä se moukari aina jossain vaiheessa tulee alas sieltä taivaalta. Ja ymmärrän myös sen, että ehjä harjoittelukaan ei takaa ennätyskuntoa, mikäli harjoittelee väärin. Oma rikkonainen historiani motivoi kuitenkin ottamaan selvää mihin ehjähkö harjoittelu voisi kantaa. Kaikella järjellä pitäisi vielä pystyä parantamaan ennätystä!

Se on kenties suurin unelmani urheilijani, että saisin yhden suhteellisen ehjän urheiluvuoden ennenku lopetan ja mittanauha saa sitten luvan kertoa mihin se riittää. Se on ollut toiveeni vuodesta 2013 lähtien ja uskon vieläkin pystyväni siihen, vaikka vielä ei ole onnistunutkaan!

Uusi harjoituskausi on alkanut hikisissä merkeissä ja toinen viikko on loppumaisillaan. Vielä en ole joutunut sammuttamaan yhtään tulipaloa. Ensi viikolla lähdetään Kuortaneelle neljäksi päiväksi ja silloin olisi myös tarkoitus heittää harjoituskauden ensimmäisiä heittoja.

Syksy on toivoa täynnä!

Voit seurata meikäläisen touhuja Instagramissa ja Twitterissä.

Eteenpäin!