Epäonnistumisen analyysi. Toivo elää!

Olympiatuli on sammunut, urheilijat ovat poistuneet, kisapaikat ovat hiljentyneet, vuoden 2014 talviolympialaiset ovat päättyneet. On yhteenvedon aika!

Suomelle kisat oli täysi katastrofi! Me oltiin liikkeellä historian toiseksi suurimmalla joukkueella, ja kultamitaleita oli tarjolla enemmän kuin koskaan. Kisoissa jaettiin 295 mitalia ja Suomi, 103 hengen joukkueellaan, saavutti vaivaiset viisi mitalia joista ainoastaan yksi oli kultainen. Mitalitaulukossa jäätiin nöyryyttävälle sijalle 18 ja taisteltiin tasaväkisesti Iso-Britannian kanssa... Sijoituksellisesti kisat olivat historian kolmanneksi huonoimmat (Huonommin on mennyt vain Torinon ja Vancouverin kisoissa). Jos lasketaan mitaleita niin vain kahdesti Suomen joukkue tullut kotiin huonommalla saldolla. Ja HUOM! nyt oli ylivoimaisesti eniten mitaleita tarjolla. Suomen tulos on häpeällinen. Miten Suomi edes kehtaa kutsua itseään talviurheilumaaksi?!

Itse tein ennen kisoja oman mitaliveikkauksen (sen voit lukea täältä). Veikkasin 12 mitalia, ei mennyt ihan putkeen. Pidin itse veikkaukseni realistisena, jopa todennäköisenä. Se olisi kuitenkin vaatinut kovia venymisiä melkein kaikilta urheilijoilta, mutta niitä ei tullut kuin muutamalta yksilöltä (Iivo Niskanen ja Aino-Kaisa Saarinen etusijalla). Koska karu totuus on se että suurin osa Suomen joukkueesta koostuu sellaisista urheilijoilta jotka ovat niin huonoja että perussuoritus, mikä on ihan kiitettävä suoritus arvokisoissa, ei riittäisi mitenkään mitalitaisteluun arvokisoissa. Oma veikkaukseni on että noin 1/3 suomen joukkueesta koostuu urheilijoista ilman minkäänlaisia menestysmahdollisuuksia. Eli ne ovat niin sanottuja kisaturisteja, jos haluaa käyttää suomalaisten penkkiurheilijoiden lempisanaa.

Älkää ymmärtäkö väärin! Se että minä kutsun urheilijaa huonoksi jos hän ei saavuta mitalia ei tarkoita sitä että en arvostaisi urheilijoita. Ei myöskään tarkoita sitä että minä en uskoisi että urheilijat tekisivät kaikkensa onnistuakseen. Huippu-urheilu vaatii todella paljon ihmiseltä, ja se että ylipäätänsä pääsee olympialaisiin on pitkän, määrätietoisen työn tulos. Minä arvostan joka ikistä urheilijaa joka tekee vakavissaan työtä menestyksen eteen!

Urheilijat ovat yhteiskunnassa liikunnan esimerkkejä. Mutta ennen kaikkiaan menestyksen jahtaajia, ja suurin osa joukkueen urheilijoista ei siis ollut vielä valmiita menestyäkseen.  Jotkut olisivat ehkä olleet valmis menestymään mutta kauden aikana hankittu, valitettava, loukkaantuminen tai sairaus ehkä esti menestyksen haaveet. Huippu-urheilijoiden vähyyden vuoksi näitä ei pystytty korvaamaan, vaan meidän oli pakko lähettää puolikuntoisia urheilijoita kisoihin.

Kisojen ilonhetkiä on helppo kerrata. Ehdoton tähtihetki oli Sami Jauhojärven ja Iivo Niskasen olympiakulta. Se kisa oli näyte siitä että kunhan tekee kaiken työn niin hyvin kuin vaan pystyy niin onnikin on matkassa. Koska totuus on se että jos ei Musti olisi ollut niin röyhkeä toiseksi viimeisessä mutkassa ja "kaatanut" Saksalaisen niin tuloksena olisi ollut hopeamitali. Vaikkakin Jauhojärvi on todella kova kirimies niin en millään usko että hän olisi pystynyt voittamaan Kriukovin jos venäläinen ei olisi horjahtanut!

Muut huippuhetket olivat tottakai muut mitalit. Vaikkakin molemmat naishiihtohopeat olivat "hävittyjä" kultia niin pitää kyllä todeta että oli kovia suorituksia. Sama pätee jääkiekkopronssiin ja Enni Rukajärven hopeaan. Mitali on aina hieno saavutus, vaikka kulta olisi aina hienompi! Mutta kuten olen todennut aikaisemmin niin ei ollut paljon hurrattavaa näiden mitaleiden lisäksi. Kolme lisämitalia oli todella lähellä hiihtoladulla, mutta muuten ei ollut paljon hurraamisen arvoista.

Ylipäätänsä olen havainnut että yleinen ilmapiiri on se että kisat menivät hyvin, vaikkakin eivät menneet! Jokainen olympiamitalimitali on loistava saavutus, ja niin harvinaislaatuinen asia että mitalisteja pitää hehkuttaa ja ylistää rajattomasti. Mutta kokonaissaldona viisi mitalia on todella huono saldo. Nyt tarvitaan tekoja!

Oikeita asioita on jo tehty. Mika Kojonkosken johdolla on saatu pikkasen enemmän järjestelmällisyyttä Suomalaiseen urheiluun. Työ alkoi jo Vancouverin jälkeen. Aluksi perustettiin HUMU, jonka tarkoituksena oli uudistaa suomalaisen huippuurheilun toimintaa. Se on nyt muuttunut työryhmästä huippu-urheiluyksiköksi ja on jo täydessä toiminnassa. 

Mikään järjestelmä ei muutu neljässä vuodessa toimivaksi, etenkin urheilussa. Uuden sisäiänajamisessa pitää olla kärsivällinen, eikä antaa periksi liian aikaisin, niin kuin Suomessa yleensä on tapana.  Ensimmäiset marjat Kojonkosken työstä voidaan parhaimmassa tapauksessa poimia neljän vuoden päästä, seuraavissa talviolympialaisissa. Se että näissä kisoissa ei mennyt paremmin, ei kerro mitään uuden systeemin toimivuudesta / toimimattomuudesta.  Se kertoo vaan sen että vanha järjestelmä ei ollut riittävän tehokas. Työtä on tehtävä, mutta luulen että Suomalaisessa huippu-urheilussa on otettu ainakin yhtä askeletta kohti parempaa ja menestyksekkäänpää tulevaisuutta.

Lopuksi haluan kuitenkin kiittää koko joukkuetta, ja etenkin mitalin voittaneita urheilijoita. Vaikka yleensä väitetään että urheilija urheilee itselleen eikä muille, niin onhan se niin että urheilijan perinpohjainen tehtävä on herättää tunteita niin itsessään kuin myös katsojissa ja penkkiurheilijoissa. Aina kun suomalainen urheili, niin minua jännitti. Aina kun suomalainen ei onnistunut, niin minua harmitti. Aina kun suomalainen onnistui, niin minä olin iloinen. Tästä urheilussa on kyse, tunnetiloista. Voiton riemu ja häviön katkeruus, kaikki tämä tekee urheilusta niin suosittua. Vaikkakin kaikki ei mennytkään putkeen Suomen joukkueelta niin haluan kiittää kaikkia, he tekivät sen minkä pitivätkin. He herättivät tunteita! KIITOS!