Vettä ja buranaa!

Keittelen aamupuuroa. Yskä häiritsee. Alaselkä on saatanan kipeä SI-niveloireilun seurauksena. Aamuni lähtee lähes aina puurolla liikenteeseen. Veden ja hiutaleiden suhde ei ole niin justiinsa. Välillä keitän liikaa ja välillä liian vähän. Yskin. Alaselkään sattuu. Heitän puuron sekaan puolukoita ja mustikoita. Tänä aamuna keitän liian ison annoksen. Syön kuitenkin kaiken. Jälkkäriksi heitän naamaan pari D-vitamiini nappia sinkki-tabletin kera. Sinkki on imeskelytabletti, mutta takahampaat murskaavat sen kerralla. Vahva, epämiellyttävä maku. Yskin. Sattuu. Tulee paha olo. Pakko oksentaa, mutta kun selkä on niin kipeä, että en jaksaisi liikkua vessaan. Pahasti linkuttaen syöksyn halaamaan pönttöä. Kalpeana polvistun vessan lattialle. Yskin. Oksennan aamupuuron, marjoineen, pihalle. Yskin. Oksennan. Yskin. Kumpikin sattuu SI-niveleen niin saatanasti. Hikoilen. Hengitän syvään. Huomaan ajattelevani, että tässä kohtaa Kalevan Kisojen finaalipaikka tuntuu aika kaukaiselta haaveelta… Nyt ei oikein kulje…

Moro kaikille (molemmille?) seuraajilleni. Pitkästä aikaa. Viimeisestä päivityksestä on kulunut aika paljon aikaa. Urheilun saralla on kuitenkin ollut vähän ongelmia, jonka seurauksena motivaatio kirjoittaa on ollut suhteellisen matala. Nyt on kuitenkin tilanne parempi, joten ajattelin kerrata kuluneen kuukauden tapahtumia.

Historiallinen hetki! Kauden eka järkevä punttitreeni ja ohjelmassa Mave! Uusi pääliike minulle. Epävarmaa tekemistä. Tangossa oli jäätävä määrä romua!! Tällä raudalla olisi irronnut helppo lajivoitto naisten alle48kg sarjan tempauksessa rion olympialaisissa... jep... Eteenpäin... . #Blogi on muuten päivitetty! Aiheena urheilugaalan äänestyshommat. Linkki profiilissa! . . #deadlift #maastaveto #paskastaonhelppoparantaa

A post shared by Fredrik Fröberg (@f_froberg) on Nov 18, 2017 at 10:32am PST

18.11-2017kirjoitin urheilugaalasta. Loppuun kirjoitin, että flunssa on vihdoinkin ohi ja SI-nivelkivut ovat parantuneet. Samana päivänä kävin salilla jo postasin yllä olevan ylimielisen IG-videon. Ongelmat olivat ohi! Ja paskat… Kyseisen treenin jälkeen SI-nivelet kipeytyivät todella pahasti. Muutaman viikon työ saada selkä rauhoittumaan lensi romukoppaan. Pakko aloittaa alusta…

Ongelma on vaan se, että on vaikea kuntouttaa selkää joka ei ole rikki. Se on vaan kipeä. Selkää pitää kuunnella, mutta vaikeaa kuunnella selkää joka ilmoittaa oireistaan vasta vuorokausi rasituksen jälkeen. Samalla oli jatkuvasti kova kiire päästä tekemään. Maltti on valtti, mutta aina sekään ei ole niin helppoa. Alussa kerrottu episodi tapahtui pari päivää IG-videon jälkeen. Pari päivää siitä, kun luulin toipuneeni ongelmista, olinkin koko ongelmajakson heikommassa hapessa. Aina ei mene niin kuin Strömsössä.

Onneksi sain laivan käännettyä. Vahvoilla särkylääkkeillä, fysioterapialla, maltilla ja kevyellä liikunnalla oireet rauhoittuivat. Kaverin muokkaama kuva kuitenkin kuvastaa hyvin kipukierteen meininkiä. Buranaa (tai sitä vahvempaa myrkkyä) ei kuitenkaan enää tarvitse syödä. Pääsin tekemään normaalin näköistä harjoittelua joulukuun alkuviikoilla. Pääsin jopa pyörimään ringissä. Ja eilen heitin jopa kauden tokan treenin seitsemän kilon moukarilla. Kyllä tämä vielä iloksi muuttuu!

Kipu on metka ilmiö. Jotkut sanoo, että kivun kanssa ei pidä treenata. No… Jokainen huippu-urheilija tietää, että se tarkoittaisi uran loppua. Minä en ole vielä niin korkean tason urheilija, mutta kyllähän pieni kolotus on silti jatkuvaa. Etenkin minun taustallani selkäpotilaana.

Kipua pitää vaan oppia tuntemaan. Mikä kipu on tuttu ja mikä on uusi? Minkä kivun kanssa pystyy elämään ja milloin pitää pistää pelin poikki siltä päivältä? Vuosien varrella olen oppinut tulkitsemaan oman kehon kiputiloja suhteellisen hyvin. Jos on uusi kipu pitää olla hereillä ja ehkä lähteä tutkimaan asiaa asiantuntijoiden kanssa. jos on vanha kipu, hoidan sen itse kuntoon opitulla kaavalla. SI-nivel on vanha kipu. Yleensä olen saanut sen kuriin parissa päivässä. Nyt en saanut. Se harmittaa. Pakko kai todeta, että minäkään en ole (vielä) täydellinen kipujen asiantuntija.

Nämä ongelmat ovat kuitenkin vahvistaneet yhden asian. Urheilun lopettaminen ei ole terveellistä. Kivut alkoivat, kun lepäsin flunssan vuoksi. Voidaan siis vetää (ei niin tieteellinen) johtopäätös, että lepääminen on epäterveellistä. Pakko siis jatkaa urheilemista! Eihän tässä muu auta.

Hyvää uutta vuotta!

Eteenpäin!

Vuoden sykähdyttävin urheilija!

Tammikuussa järjestetään jälleen kerran vuosittainen Urheilugaala! Se on juhla, jossa treenivaatteisiin tottuneet urheilijat pakotetaan pukeutumaan juhlavaatteisiin ja istumaan aivan liian pitkään Hartwal arenan juhlasalissa. Illan aikana urheilijat saavat esittää tekohymyn taitojaan, kun ei Uuno-palkinto osunutkaan omalle kohdalleen vaan ihan väärän lajin edustajalle. Ja vaikka näitä Uuno pystejä ja tekohymyjä nähdään pilvin pimein illan mittaan, niin ylitse muiden nousee kaksi palkintoa: Vuoden sykähdyttävin urheiluhetki sekä Vuoden urheilija!

Vuoden sykähdyttävin!

Tämä on se palkinto, johon yleisöllä on mahdollisuus vaikuttaa. Tällä hetkellä on käynnissä alkukarsinta. Urheilugaalan sivuilla löytyy 20 ehdokasta sekämahdollisuus ehdottaa omaa ehdokastaan. Mahdollisuus äänestää umpeutuu 27.11 ja sen jälkeen kymmenen eniten ikäihmisten sydämiä rasittaneet urheiluhetket pääsevät ratkaisevaan vaiheeseen! Seuraavaksi esittelenkin oma top 3 lista!

1. Miesten moukarin karsinta, Seinäjoki!

Tota noin… Jotenkin tuntuu, että tämä ehdotus ei välttämättä tule voittamaan. Sykähdyttävin urheiluhetkeni oli kuitenkin ehdottomasti, kun nousin kymmenen parhaan joukkoon ja kiinni finaalipaikkaan kesän Kalevan Kisojen kolmannella karsintakierroksella! Mikään ei voita sitä heiton jälkeistä tunnetta (joka siis kesti muutaman minuutin, ennen kuin karsiuduin…)

2. Mari Laukkanen, ampumahiihdon mc-kisan voitto surunauhassa Asko Nuutisen muistolle

Tämä on se hetki, jota oikeasti toivon voittavan! Laukkanen oli kiertänyt sitä maailmancupia kymmenen vuoden ajan. Ja kyllähän kaikki tietää, että eihän hän osaa ampua tositilanteessa. Mäkäräinen pärjää ja Laukkanen on vaan mukana. Tällä mentaliteetilla katselin maailmancupeja viime vuosina. Ja varmaan moni muukin. Ikävää, mutta totta… Veikkaanpa, että kyseinen tilanne ketutti urheilijaa itseäänkin!

Sitten. Yhtäkkiä. Pitkän puurtamisen jälkeen. Kun pitkäaikainen valmentaja on kuolinvuoteellaan ja matkalla seuraavaan elämään, niin legendaarisella Holmenkollenilla tapahtuu ihme! Laukkaselle tuplavoitto! Ja vielä näytöstyyliin! Valmentajan muistoa kunnioittaen! Tässä tarinassa on niin paljon syvyyttä, että raavaampikin uros herkistyy (vaikka hän ei sitä myönnä!). Urheilu on välillä ihmeellistä ja kaunista! Suosittelen, että äänestätte tätä hetkeä!

3 Kaveria autetaan!

Tämä ei ole virallinen ehdokas. Enkä usko, että moni edes muistaa tätä tilannetta. Mutta itselleni on jostain syystä jäänyt mieleen miesten sprintin välierä Lahden MM-hiihdoista! Kaksi Suomalaista mukana, Ristomatti Hakola ja Martti Jylhä! Vikaan laskuun lähtiessä Jylhä antaa Hakolalle pienen etumatkan ja samalla jarruttaa takana olevia vastustajia! Koskettava hetki. Kaverit kiertävät maailmaa ympäri vuoden ja uran tärkeimmälläkin hetkellä yhteistyö pelaa moitteettomasti. Hakola pääsee finaaliin ja kotiyleisö on tyytyväinen. Hieno hetki!

BONUS!

Tämä ei ole itselleni mitenkään sykähdyttävä hetki, mutta tässä äänestyksessä voidaan nähdä paljonko ”oikea” urheilu oikeasti kiinnostaa E-urheilijoita. Lasse Urpilainen on ehdolla ja mobilisoimalla omia fanejaan uskon, että hän voi nousta todella korkealla tässä äänestyksessä. Tämä siis, JOS kyseinen äänestys kiinnostaa E-urheilun faneja! Jännä nähdä!

Vuoden urheilija!

Niin… Tämä joidenkin mielestä Presidentinvaalejakin tärkeämpii äänestys onkin sitten myös jaossa urheilugaalassa! Oikeastihan äänestyksen nimi pitäisi olla ”Urheilutoimittajien liiton äänestävien urheilutoimittajien subjektiivisen mielipiteen lempiurheilija”. Tuo nimi olisi kuitenkin vähän liian monimutkainen, joten Vuoden Urheilija kelvatkoon.

En oikeasti enää välitä kuka on vuoden urheilija. Toki se kiinnostaa, mutta se on loppupeleissä vaan pienen ryhmän subjektiivinen mielipide. Siksi valinta ei enää mene yhtä paljon tunteisiin kuin mitä se joskus ehkä on mennyt. Pidän kuitenkin tärkeänä, että kyseinen urheilija on oman lajinsa maailman paras tai ehdottoman kärjen tuntumassa! Joku roti nyt kuitenkin!

Suomi on vuonna 2017 saavuttanut 255 arvokisamitalia. Yhteensä 28 MM-kultaa ja EM-kultaa! Urheilu ei kuitenkaan ole tasaarvoista. Menestys ei pelkästäänratkaise, vaan urheilijan suosio + menestys. Tiina Viitanen ja Marko Peiponen ovat esimerkiksi molemmat henkilökohtaisia maailmanmestareita! Silti he tulevat luultavasti häviämään Iivo Niskaselle äänestyksessä, vaikkakin saavutus on täysin sama. Kyykkä vaan on lajina vähemmän arvostettu kuin maastohiihto. Näin se vaan menee, halusi sitä taikka ei. Onnea urheilutoimittajille äänestykseen. Pieleenhän se kuitenkin menee!

Kuka on sinun mielestäsi Vuoden urheilija, ja mikä oli sykähdyttävin urheiluhetki? Kommentointi alle ei ole kiellettyä!

---

Vielä vähän infoa omasta tilanteestani. Syksy alkoi hyvin. Harjoittelin peruskuntoa ja yleistä syyspelleilyä. Marraskuun alussa piti alkaa harjoittelemaan oikeasti. Silloin kaikki meni pieleen. Hankin todella vakavan miesflunssan ja sen seuranneesta passiivisuudesta SI-nivel kipeytyi yllättävän pahasti. Siinä menikin sitten kaksi viikkoa hukkaan vaivoista parannellessa…

Nyt olen kuitenkin hiljalleen päässyt treenaamaan kunnolla ja olen intoa täynnä! Uuden valmentajan kanssa ollaan analysoitu nykytilannetta ja asetettu raamit tulevaa harjoitustalvea varten. Olen todella innoissani! Sekä tekniikassa, että harjoittelun sisällössä haetaan pientä muutosta. Uskon, että ollaan oikeilla raiteilla. Kyllä tästä hyvää tulee. Kuhan vaan paiskii hommia!

Eteenpäin!

Kun ura oli ohi!

Flunssaa pukkaa ja lepoa piisaa. Keskiviikkona Omroni paukutti lukemia 38 asteen paremmalla puolella ja meno oli sen mukaista. Eli hidasta ja säälittävää. Kuumetta ei onneksi enää ole, mutta treenaaminen saa vielä jäädä. Palataanpa sen kunniaksi aikaan, jolloin meno oli vielä säälittävämpää. Lokakuuhun 2014. Hetkeen jolloin minulle sanottiin suoraan päin naama, että ura on nyt ohi!

Pohjustetaan tarinaa sen verran, että välilevy tosiaan paukkui keväällä 2013 ja kesä oli sitä myöten paketissa. Kuntoutus toimi vaihtelevalla menestyksellä, mutta pääsin kuitenkin kilpailemaan kesällä 2014. Pitkä kuntoutus oli kuitenkin vaikuttanut sekä kuntoon, että itseluottamukseen ja välillä käytiinkin henkisesti todella syvällä. Kisakauden jälkeen lähdettiin sitten isän kanssa katsomaan Lentopallon MM-kisoja. Huikea reissu kaikin puolin, mutta matkan aikana alaselkä kipeytyi todella pahasti. Siitä lähti sitten astetta mielenkiintoisempi tapahtumaketju pyörimään.

Kotiin palattuani piti sitten tehdä jotain. Kipua oli paljon. Tähän kohtaan ei varmaankaan ollut edes kaukana, että olisin lähtenyt kokeilemaan jotain huuhaahomeopatiaa koska olin niin kyllästynyt jatkuviin kipuihin ja henkisesti loppu niihin. Päätettiin kuitenkin lähteä täyttämään ihan oikean lääkärin taskuja, yksityiselle puolelle, vakuutusyhtiön kustannuksella.

Hetken tutkinnan jälkeen lääkäri totesi, että selkäni on kipeä. No shit sherlock! Ja matka jatkui magneettikuvauksiin. Tuosta asiantuntevasta lausunnosta lääkäri tulosti kolmenumeroista laskua… Ammattitaito näköjään maksaa… Hetken päästä minut ujutettiinkin magneettiputkeen, missä olin jo loikoillut niin useasti, että sain vakioasiakas alennusta. Kotia kohti ja ei kun tuloksia odottamaan.

Tulosten valmistuttua palattiin saman lääkärin pakeille saamaan vastauksia. Sain tietää, että minulla on välilevynpullistuma. NO SHIT SHERLOCK!!! Mihin näitä lääkäreitä edes tarvitaan? No… seuraavaksi tapahtui kuitenkin jotain, mitä nosti mielialan uusiin korkeuksiin. En muista mitä lääkäri tarkalleen sanoi, mutta muistan miten minä tulkitsin sen sanomisia. Selkää on mahdollista leikata. Se olisi todella helppo operaatio ja olisin kunnossa alta aikayksikön. Kuten sanoin. Lääkäri ei takuulla sanonut näin, mutta näin minä sen ymmärsin. Sain ajan kirurgille ja elämä hymyili taas! Kohta olisin kunnossa!

Kirurgin päivä koitti. Porukat olivat matkoilla, joten kaahasin itse perheen Passatilla isolle kirkolle. Pienessä kiireessä päätinkin sitten ottaa lähikontaktia parkkihallissa olleeseen Audiin. Muutaman ärräpään jälkeen totesin, että molemmissa autoissa oli ihan komeat naarmut. Nopeasti raapustin nöyrän anteeksipyynnön yhteystietoineen paperilapulle ja asetin sen Audin ikkunaan ja jatkoin matkaa kirurgin pakeille.

Astuin ovesta sisään. Näin minun pelastajan. Hän joka poistaisi kaikki kivut veitsellään! Näytti kyllä pätevältä kaverilta. Enää piti vaan päättää, milloin leikkaus tapahtuu. Muuta en halunnut tietää. Kirurgi otti puheenvuoron.

-Tätä selkää ei kyllä leikata, kirurgi sanoi rauhallisella äänellä.

Leukani loksahti auki... Mut mut.. eihän!! Mitä?? En tajunnut yhtään mitään. Eikös me toisen lääkärin kanssa päätetty, että sitä nimenomaan leikataan NYT kuntoon!! Kirurgi kuitenkin jatkoi:

-Tällä selällä ei myöskään heitetä moukaria enää. Se ei tule kestämään sitä!

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

MITÄ? Totta kai heitetään! Nyt pistetään se kuntoon, yritin sanoa kirurgille, mutta eihän hän sitä kuunnellut. Hän sanoi, että nyt on kolme vaihtoehtoa.

1. Leikkaus! Joka on ihan turha. Jatkan moukarinheittoa ja selkä on paskana vuoden sisään.

2. Ei leikata. Selkä voi hyvässä tapauksessa kestää normaalia elämää, jos kuntouttaa hyvin, mutta ei missään nimessä kestä moukarinheittoa!

3. Leikkaus! Selkään pistetään titaanilevy ja pari ruuvia. Pitkän kuntoutuksen jälkeen voisin ehkä parhaimmillaan kävellä normaalisti. Urheilusta ei tietoakaan.

Se oli sitten siinä. Porukoiden auto huoltoon ja oma ura oli ohi. Poistuin huoneesta ystävällisesti kiittäen ja täytin lääkäriaseman rahakirstuja entistä enemmän. Viimeistä kertaa urheilijana. Mitäs sitten tehdä, kun en enää ollutkaan moukarinheittäjä? Siinä meni sitten muutama päivä aika sumussa. Tilannehan ei parantunut siitä, että Audi kuski päätti hyödyntää minun jättämää lappua suhteellisen avokätisesti ja Isän vakuutusbonukset paukkui iloisesti. Silloin tosiaan ei oikein kulkenut…

---

Sellainen tarina. Voitte varmaan arvata, että kirurgi oli pahasti väärässä. Kyllähän tällä selällä pystyy heittämään moukaria. Jotenkin tuntuu kuitenkin surkuhupaisalta jälkeenpäin katsoa, miten pihalla olin omasta tilanteestani. Leikkaus olisi ollut tyrmäys minun selälleni, mutta se perustyö mitä minä silloin jo tein (ja edelleen teen) fyssareiden avulla oli tie onneen. Maltti vaan petti ja halusin nopeita ratkaisuja. Sellaisiahan ei urheilussa valitettavasti ole… Kipu ja henkinen heikkous vaan silloin esti näkemästä isoa kuvaa. Mutta annan kuitenkin silloiselle itselleni armoa. Jälkikäteen on aina helppo huudella!

Ja mitä ”Tällä selällä ei heitetä enää”-lausuntoon tulee, niin todettakoon, että sitä ei kannata yli dramatisoida. Se oli yhden kirurgin tulkinta, joka oli virheellinen. Uskon, että aika monen huippu urheilijan matkalle on mahtunut vastaavia epäileviä lääkäreitä lausuntoineen. Mutta onhan se mukava lisä tarinaan matkalla kohti tulevia arvokisavoittoja! ”Lääkärit sanoi, että ei pysty, mutta minäpä näytin niille ja nyt olen mestari!!!”. Siinäpä dramaattista tarinankerrontaa kerrakseen. Enää toki vaan puuttuu se itse arvokisavoitto, jotta edes pääsisi käyttämään tuota lausahdusta. Sitä kohti! Maltilla, mutta täysillä!

Eteenpäin!